Runon säveltämisestä

Runoa sävellettäessä on kunnioitettava runon rytmiä, sen rakennetta ja todellista pituutta. Säveltäjän tulee suodattaa runon sisäinen musiikki ja jalostaa se uudeksi taideteokseksi kadottamatta mitään alkuperäisestä sanataideteoksesta. Runomittaan, runon pituuteen, säkeistöjen järjestykseen eikä varsinkaan sanoihin tai niiden järjestykseen tule kajota. Kaikkeen muuhun säveltäjällä pitää olla vapaus.

(Muistakaamme silti, että poikkeus vahvistaa säännön.)

Kämp

Tässä perjantaina Huittisten Wanhassa Pappilassa vietettiin Virtamiehen joululauluiltaa. Itse asiassa laulut käsittelivät kokonaista vuodenkiertoa. Ohjelmisto koostui kaikenkarvaisista lauluistani, osa niistä aikoja sitten tehty. Ajatukseni palasivat Kämpiin, kellaribunkkeriin, johon majoittauduin parikymmentä vuotta sitten toteuttamaan kansallisromanttisia haaveitani.

On nimittäin niin, että vuokrasin tuolloin pienen kellarihuoneen, jonne tuotin flyygelin, vuoteen ja kaksi kirjoituspöytää; yhden nuottikirjoituksille ja toisen piirustuksille. Uppouduin touhuun, jonka tuloksena oli sivukaupalla kaunista musiikkia, melodista laulelmaa pianosäestykselle vanhojen runoilijamestareiden teksteihin sekä silkkaa pianomusiikkia. Siinä sivussa syntyi myös palanen anarkistista kuvataidetta. Paljon kului teetä, Jalostajan “pizzaa” ja itsetehtyä punaviiniä, jonka etikkainen jälkimaku vieläkin polttelee sisuskaluja. Joskus Kämpissä kävi vieraita, mutta vain harvoin. Pääosan ajasta vietin yksin laulujeni ja kuvieni parissa. Vaikka tuotantoni paisui kyseisen puolen vuoden aikana valtavassa määrin, sen vaikutus ympäristöön oli vähäinen. Moni lauluista muhii pöytälaatikossa odotellen parempaa aikaa.

Mutta aivan kuin tohtori Jekyllin ja herra Hyden tapauksessa, myös silloisen Virtamiehen elämässä oli kaksi puolta. Työpäivän päätyttyä pääkaupungin yön koko kirjavuus räjähti silmien eteen, päivän sävelet nousivat huulille yhä uudelleen ja uudelleen, uudet ideat alkoivat kuplia aivoissa ja usein yö päättyi toiseen työpäivään. Näennäisen rauhalliset, joskin paikoitellen hyvin intensiiviset laulut näkivät syntynsä kaksinaisissa olosuhteissa. Olen varsin onnellinen että nuo päivät ovat mennyttä aikaa. Sanonta “en päivääkään vaihtaisi pois” ei päde kohdallani.

Lähetin valikoiman laulujani tutkittavaksi Jorma Hynniselle. Hän vastasi keskimittaisella kritiikillä. Kehuja laulettavuudesta. Tämä lisäsi tekijän itsevarmuutta. Myöhemmin omistin Jörö-Jukka -laulusarjani tälle Laulun Mestarille, joka puhui vilkaisevansa sikermää eläkkeelle päästyään. Aika näyttää.

minun on mahdollista ja suorastaan järkevää ammentaa menneisyydestä

Huittisten laulutuokio avasi silmäni siihen tosiasiaan, että minun on mahdollista ja suorastaan järkevää ammentaa menneisyydestä, mutta suunnattava katseeni tiukasti eteenpäin. Jälkitunnelma oli mainio, lystikäs ja myös nostalginen. Kämpin etikkaisen punaviinin katkuinen sävelseppä avasi arkkunsa, soittorasiansa ja pani tuulemaan. Se oli varmasti oikein tehty. Nyt nämä laulut saavat elää turvallista elämää, vailla holtittomuutta, epävakaisuutta ja levottomuutta, joka Kämpin aikaa leimasi. Nuo laulut ovat sen ansainneet. Aion esittää niitä monessa eri yhteydessä tulevan vuoden aikana. Tulkaa kuulemaan Topeliusta, Runebergia, Kiveä, Piiraa ja tietenkin Edgar Allan Poeta Virtamiehen sävelin!

 

Mielipiteeni muotoilusta

Terävillä kulmilla on taipumus murentua pyöreiksi, särmien kohtalo on sama. Siksi muotoilussa on ensiarvoisen tärkeää luopua niistä terävistä kulmista ja särmistä, jotka joutuvat alttiiksi kulutukselle ja ajan hampaalle. Muotoilija voi näin toimiessaan olla vapauttamassa kokijaa ahdistuksesta, jonka tuntemus eroosion vääjäämättömyydestä voi aiheuttaa. Lisäksi kohde saa näin lähestyttäessä osakseen palasen ikuisuutta.

 Terävyyden jättäminen suojaisiin kulmiin on sitä vastoin suositeltavaa, osa ihanuutta. Pelkällä pyöreydellä saavutettu lopputulos voi pahimmillaan olla kuin keittiön pöydälle yön yli jäänyt margariinirasia. Jalostuminen perustuu siihen, että pyöreys ja kulmikkuus yhdistyvät toisiinsa.

 Kehotan pitämään silmät auki siellä, missä tätä tosiasiaa ei ole otettu huomioon. Kyseessä on painava asia.

 

Projektimees!

Mieleeni palaa muutama hauska projekti kouluvuosiltani. Moni verraton tapaus liittyi “kämppään“, jota Suomen Merimieslähetysseura antoi kaveripiirimme pitää pommisuojassaan. Paljon musiikkia ja yleistä rientämistä. Toinen keskeinen mellastuspaikkamme oli Koffinpuisto, etenkin sen torni ja nyttemmin hävitetty lammikko. Kolmas osa kokonaisuutta oli opinahjomme Norssi, joka tarjosi rehevät sosiaaliset puitteet kaikenlaiselle hörhöilylle.

…Rainbird -kohokirjoituksella varustettuja piparkakkuja nälkäiselle konserttiyleisölle.

Yhtyeemme Rainbird esiintyi Norssin urkuparvelta käsin. Roudarit pukkasivat Sörnäisistä haettua hiilihappojäätä laakeisiin astioihin ja savu oli sakea. Keikan jälkeen tarjoilimme edellisenä iltana valmistamiamme luutun mallisia Rainbird -kohokirjoituksella varustettuja piparkakkuja nälkäiselle konserttiyleisölle. Täysipainoinen konserttiakti. Tämä yhtye ja siihen liittyvät roudarit muodostivat tukevan kaveripiirin, joka piti tukikohtanansa pommarikämppää.

Kämpälle tuotettiin kerran pieni kokoelma punagraniittisia reunakiviä ikään kuin koristeeksi, tavoitteena pystyttää pieni Stonehenge-rekonstruktio. Pari kiveä päätyi kuitenkin aivan erikoislaatuiseen käyttöön. Pian näet vietettiin Norssin kevätjuhlaa. Otto Selén ja allekirjoittanut kannoimme valtavat katukivenlohkareet lavalle, lausuimme kiviä käsissämme kannatellen laatimamme tajuntaa laajentavan runon, toinen etu- ja toinen takaperin. Tämä nyt sinänsä ei edusta merkittävää kekseliäisyyttä, mutta varsinainen performanssi olikin kivien jättäminen lavan takusille. Vielä vuosien päästä äidinkielen lehtori Kaisa Lange vihjasi meille kivistä ja pyysi kantamaan pois. Emme sitä milloinkaan tehneet.

Vaan korkealla oli talkoohenki, asiallisin maustein!

Aivan kuten katukivien raahaaminen vanhoilla lastenrattailla, myös moni muu projekti toteutui virkeän ystäväpiirimme toimesta. Nuorukaisena toimin Helsingin Kaupungin palveluksessa puistoässänä. Kerran sain ajatuksen puhdistaa Koffinpuiston laiturin graffiteista. Esimieheni antoi siihen luvan. Kaupunki järjesti myös asiaankuuluvat materiaalit, haalarit ja muun. Tuumasta toimeen. Eräänä kesäyönä sitten kokoonnuimme lammen äärelle parinkymmenen maalarin voimin, yllämme sinioranssit haalarit, käsissämme maalisudit. Valtava ilotulitus syntyi kun yön hämärässä liekinheittimet ryhtyivät kärventämään vanhaa maalia pois uuden tieltä. Valot syttyivät ikkunoihin. Vaan korkealla oli talkoohenki, asiallisin maustein! Ihmeellisintä oli, että paikalla vieraillut poliisi ei keskeyttänyt työtämme vaan laituri valmistui aamuun mennessä.

Nuorelle Virtamiehelle tämä oli silkkaa hupia ja ajanvietettä. Myöhemmin kuitenkin olen huomannut, että verrattain usein löydän itseni tekemästä ihan samoja juttuja. Joskus ne liittyvät klovneriaan, joskus nukketeatteriin, mihin milloinkin. Kuten edesmennyt kivimestarini Kalev Nõmmela minusta aikoinaan totesi: “Veli-Pekka, sa oled üks projektimees!”.

 

 

Suhteestani orkestrointiin

Orkestroinnissa ei koskaan ole kavahdettu käyttää monimutkaisia ratkaisuja. Laaja soitinarsenaali halutaan käyttää hyväksi mahdollisimman monipuolisella tavalla, se on ymmärrettävää. Halki aikojen kuulijan hermoja on silti koeteltu orkesterisoinnilla, jossa malttamaton säveltäjä näkee parhaaksi rakentaa väylää jokaisesta määrittelemästään kiintopisteestä toiseen. Lopputulos on fantastinen verkosto teemojen ja soitinryhmien vierailuja toistensa alueilla, mutta korvan harjaannuttaminen näiden hienouksien kuulemiseen, saati ymmärtämiseen, on joskus työn ja tuskan takana. Itse joudun usein “sulkemaan radion”.

Omissa vähäisissä orkesterikokeiluissani olen pyrkinyt äärimmäiseen selkeyteen. Merkittävin tavoite on koostaa eri soitinryhmien yksinkertaiset ainekset hyvin yhteen soivaksi kokonaisuudeksi vailla temppuilua. Siinä missä säveltäjät yleisessä helmasynnissään rakentavat siltoja kaikkiin ilmansuuntiin, itse pyrin rakentamaan yhtä, ehkä kahta selkotajuista väylää kerrallaan. Näitä väyliä yhdistäviä sävelsiltoja syntyy, jos välttämättömyys siihen velvoittaa. Soitinryhmiä pyrin käsittelemään kuin sukulaisperheitä yhteisellä picnic-retkellä, jokainen kuppikunta tuo oman itsenäisen lisänsä kokonaisuuteen. Pikkuväki singahtelee hippaleikissään, vakaa vanhemmisto tyytyy istuskeluun retkituolillaan. Lopputulos voi olla hengen harmoniaa.

Ilkeämielinen toteaa orkestrointini olevan kamarimusiikin paisuttamista. Sitä se on, jättäköön hän siis orkestrointini kuulematta. Mielihyvää se tuottanee kuulijalle, jolle riittää pienempi valikoima suurempia totuuksia kerralla käsiteltäväksi. Pientä suurta totuutta monistamalla voi saavuttaa tarkoituksenmukaisen lopputuloksen. Koko väriskaalaa ei aina kannata mahduttaa yhteen palettiin.

(Myönnän, olen ehkä vähän omituinen tässä asiassa. Sain oppini orkestrointiin kivenveiston kautta, kolmiulotteisuuden tutkimisen sivutuotteena.)


Virtamies Blogissa on Veli-Pekka Bäckmanin ajatuksia elämästä ja elämän vierestä. Vuosina 2015-2016 eli 25. taiteilijajuhlavuotenani keskityn kirjoittamaan ajatuksia 25 th Blogiin tällä samalla sivustolla.

Kohtaamisia jättiläisten kanssa

Kohtaaminen itselle merkittävän suuren vaikuttajan kanssa on minulle merkittävä asia. Näitä kohtaamisia ei ole paljon, mutta aina ne ovat jättäneet jälkeensä entistä suuremman kunnioituksen tunteen, palasen omakohtaisuutta. Kerron tässä muutamasta kohtaamisesta.

Kouluvuosina soittelin kitaraa Isolla-Roballa. Vanha kookas mies käveli usein ohitseni ja tervehdittyään soittajaa häipyi portaita ylös Roobertin Helmeen. Kerran hän sitten esittäytyi: olen Ilmari Pimiä. Olen tehnyt neljäsataa runoa ja niistä yli kuusisataa on sävelletty. Roobertin Helmessä tämä tulenkantaja kertoi käyvänsä aamupuurolla. Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista kiinnekohtaa Pimiän runouteen, edusti tämä kohtaaminen suuresti kunnioittamani, nyttemmin kadonneen runoilijasukupolven ja oman itseni osumista yhteen.

Vähemmän auvoisaa kerrottavaa olisi yhteydestä toiseen tulenkantajaan, alakerran naapuriimme Arvi Kivimaahan, jonka kävelykeppi lienee lyhentynyt muutamalla millimetrillä johtuen alituisesta kattoon koputtelusta. Kivimaat näet eivät olleet erityisen mieltyneitä nuoren Virtamiehen pianonsoittoon. Mutta jääköön kertomatta.

Tämä tapahtuu aina: ihmiset antavat mulle kaikenlaista ja tahtovat sen sitten takaisin. – Bob Dylan

Maailmanlaajuisesti Pimiää tai Kivimaata maineikkaampi lienee Bob Dylan, joka kerran lahjoitti minulle kitaransa. Näin todella kävi. Tosin olin vahingossa lahjoittanut hänelle saman soittimen puolta minuuttia aikaisemmin. Katsokaas, oleskelin Hotel Inter Continentalin edustalla odotellen Helsingissä samana iltana konsertoivaa taiteilijaa saapuvaksi majapaikkaansa. Mies saapui jalkapatikassa, tiukkaa tiukemmat mustat nahkahousut jalassaan, yllään musta huppari, silmillään mustat lasit. Ojensin hänelle kitarani ja pyysin soittamaan jotain! Mä vaan rikkoisin ton soittimen, en mä osaa soittaa, hän vastaisi. Jatkoin, ota, ota! Hänpä otti ja viskasi soittimen ovella päivystävän taksin takapenkille. Kysyi olisiko sille koteloa. Ilmeisesti aisti hämmennykseni, koska antoi sen pian takaisin ja totesi – Tämä tapahtuu aina: ihmiset antavat mulle kaikenlaista ja tahtovat sen sitten takaisin.

Köpiksen Amager Biossa tapasin Jack Brucen konsertin jälkimainingeissa. Totesin hänen omistaneen yhden kappaleistaan edesmenneelle Cream-tuottaja Felix Pappalardille. Bruce kertoi kaipaavansa kovasti vanhaa kalakaveriaan ja valisti miehen kamalasta kohtalosta, kuinka vaimo oli tappanut tämän lyömällä viinipullolla päähän. En ollut kuullut tätä aiemmin ja tuntui jännältä kuulla se Jack Brucen suusta. – Muuan mies yleisöstä kertoi nähneensä West, Bruce & Laingin samalla lavalla 30 vuotta aiemmin. Silloin Jack oli työnnetty rullakolla takaisin lavalle soittamaan maailman viinanhajuisimmat encoret. Toisin oli nyt, bluesmies oli rauhallinen, tyyni, mutta soitto kuin pippuria.

Näillä kohtaamisilla ei tietenkään ole merkitystä muille kuin itselleni. Silti, kuten alussa mainitsin, kohtaamiset ovat jättäneet syvän jäljen tunnemaailmaani. Dylanilla ja Brucella on erityisasema sydämessäni. Mitä tulee tulenkantajiin, elämä tällä runouden taajuudella jatkuu Edvin Piira -harrastuksessani.


Olen viettämässä 25-vuotistaiteilijajuhlaani! Ensimmäisestä julkaisustani on kulunut juhlava neljännesvuosisata. Tällä juhlablogilla ihmiset lähipiiristäni kertovat siitä, mikä Virtamies on miehiään ja miten nykyhetkeen on päästy. Juttuja satelee 1.11.2015 alkaen aina kekriin 2016 saakka. Nauti lukemastasi!

Hyvät ystävät!

25 vuotta sitten julkaisin ensimmäisen levyni “Willa Ma Fella” ja sen myötä ajauduin siihen mielenkiintoiseen maailmaan, jossa vuorovaikutus taiteilijan ja yleisön välillä synnyttää uusia ajatuksia, uusia teoksia ja uusia julkaisuja. Kyseessä on jatkumo, jolle ei ole loppua. Nyt on aika juhlia!

willa_ma_fella_labelUrani lähti liikkeelle LP-levystä, mutta vuosien saatossa elämäni taiteilijana on jalostunut hyvin monivivahteiseksi. Edesottamuksiani seuranneet ihmiset tietävät, että tekemisteni kirjo käsittää säveltaiteen lisäksi kuva-, sana- ja näyttämötaidetta, usein toisiinsa sidottuna. Tätä ominaisuutta haluan ja aion jalostaa jatkossakin.

Kuten tänään käynnistyvä juhlavuosi tulee näyttämään, esiteltävää löytyy eri aloilta varsin tasapuolisesti. Tarjonta pitää sisällään konsertteja, näyttelyitä ja musiikkidraamaa. Aikataulu hahmottuu paraikaa, tietoa tulevasta voit helpoimmin löytää tältä sivustolta. Liity postilistalle tuosta vierestä ja saat tietoa tulevasta sähköpostiisi!

Tämä blogi tulee täyttymään ajatuksista, joita tekemiseni ovat herättäneet ihmisissä, joiden kanssa minulla on ollut ilo toimia yhteistyössä. Näitä ihmisiä on runsaasti ja olen heille kaikille hyvin kiitollinen. Useimmissa tapauksissa yhteistyö on vaatinut suuria ponnistuksia, pitkiä päiviä, raskaita työtunteja ja valvottuja öitä. Näistä hetkistä on kuitenkin syntynyt teoksia ja julkaisuja, joilla toivon mukaan on oma merkityksensä marginaalisen kulttuurin sektorilla.

Kerro mitä toivoisit kuulevasi, näkeväsi tai kokevasi, kaikenlaiset ajatukset huomioidaan ja tapahtumia voidaan vaikka räätälöidä. Laita ajatuksiasi uuteen sähköpostiini virtamies@virtamies.fi  tai kerro niistä Facebookissa  Tärkeintä on, että halukkaat voivat yhdessä elää uudestaan sen neljännesvuosisataisen maailman, johon liittyy V-P:n – Pekan – Virtamiehen taide ja edesottamukset.