Kuusen ja Katajan ohjaaja Evan Schoombie.

Kamarioopperamme ohjaajaksi päätyi Evan Schoombie, merkillinen tekijä musiikkiteatterin ja showbisneksen alalta. Kuten alla olevasta voidaan lukea, Etelä-Afrikasta monien vaiheiden jälkeen maahamme ajautunut laulaja-ohjaaja-tuottaja omaa pitkän ja rikkaan menneisyyden. Nykyään Evan toimii pedagogina ja freelance-taiteilijana, tukikohtanaan Länsi-Suomen opisto Huittisissa.

Tutustuin Evaniin syksyllä 2012. Evan on visionääri ja unelmoija, mutta samalla henkilö, joka ei kavahda raskastakaan työtaakkaa. Melko pian hän ehdotti minulle liittymistä Performing Arts Academyn opettajakuntaan Länsi-Suomen opistolle. Oma vastuualueeni oli musiikin teoria ja laulunteko laajassa merkityksessä. Oppilaitoksen puitteissa tapahtuneen yhteistyön lopputuloksena oli pari pientä musikaalia, joiden lauluvalmennuksesta ja ohjauksesta vastasi Evan. Huittisissa, keskellä Loiman pientä kyläyhteisöä, on nähty myös vaikuttavia Italiasta tuotettuja tanssiteoksia ja kabaree-esityksiä, joiden toteutuksessa Evanilla on näppinsä pelissä. Aika ihmeellinen ilmiö, sanoisin. Ohjaaja esittelee uraansa seuraavin sanoin:

Evan Schoombien (MA) ohjaajanura käynnistyi suhteellisen nuorella iällä. Varhaisimpiin ohjaustöihin lukeutuvat “The Carpenters – We’ve only  just begun”, “Music of  the Night”,  “Slap dat base” ja monet muut Etelä-Afrikassa toteutetut kabaree-esitykset. Freelance-ohjaajana hän tuotti Etelä-Afrikan yleisradion Collage-ohjelman puitteissa lukusia taide- ja kulttuurituotantoja. Vuonna 2004 Schoombie palkittiin Opera Musical Award -palkinnolla flaamin-, englannin-, ja ranskankielisen “An Evening with  Brel and Gershwin” -kabareen käsikirjoittamisesta ja ohjauksesta. Kabaree kiersi laajalti Etelä-Afrikassa. Laulajana Schoombie on työskennellyt monien nuorten italialaisten ja etelä-afrikkalaisten tuottajien kanssa, tukikohtanaan oma Quiver -levy-yhtiö Western Cape -maakunnassa Etelä-Afrikassa. Eräs Schoombien saavutuksista on esiintyminen kaikkien aikojen pisimpään Etelä-Afrikassa yhtäjaksoisesti esitetyssä “Jacques Brel is Alive and Well and Living in Paris” -musikaalissa, jonka tuotti kansallinen teatteriyhtiö Witch Way Music.

Evan Schoombie

Kuusen ja Katajan jousikvartetti Camerata Amoroso.

Sattui mukavasti kun viulisti-säveltäjä Taru Piira oli minuun yhteydessä joskus viime vuoden vaiheilla. Nimestä jo päättelin yhteyden erääseen suosikkirunoilijoistani, Edviniin, ja niin lopulta selvisi, että Taru oli Edvinin sukulaistyttö. Selvisi myös, että olimme säveltäneet monia samoja runoja Edvinin tuotannosta niiden joukossa Kaipaus, Kuusen ja Katajan Toivon epätoivoisesti tavoittelema laulu kuolleelle morsiamelleen. Camerata Amoroso on jousikvartetti, jossa Taru soittaa ykkösviulua. Tunti luontevalta pyytää kvartettia osallistumaan Kuusi ja Kataja -hankkeeseen, ja näin lopulta kävi. Ympyrät sulkeutuvat. Näin yhtye kuvailee itseänsä:

Camerata Amoroso on ammattimuusikoista koostuva yhtye, joka perustettiin Lahdessa vuonna 2010. Tällä hetkellä yhtyeessä soittavat viulistit Taru Piira ja Anna-Mari Ablouh sekä alttoviulisti Sirpa Juvonen ja sellisti Jenny Muhonen. Camerata Amoroso soittaa eri aikakausien musiikkia, mutta se on erikoistunut aikaiseen musiikkiin ja toteuttaa monipuolisesti erilaisia konsertteja ja produktioita aktiivisesti eri puolilla Suomea. Lukuisien konserttien lisäksi Camerata Amoroso on toteuttanut myös isompia produktioita, joista mainittakoon mm. Ville Saukkosen ohjaama Joseph Haydnin Apteekkiooppera, joka sai ensiesityksensä Helsingin Savoy- teatterilla sekä Suomessa esittämätön vuoden 1730 Telemannin Matteus-Passio, jota on kuultu mm. Helsingissä, Lahdessa ja Lammilla. Laulusolisteja yhtyeellä on tällä hetkellä mm. koloratuurisopraano Tia Svanberg ja barytoni Marko Orvo.

Camerata Amoroso

Kuusen ja Katajan laululintu

Kyllä meidän kelpaa! Kuusen ja Katajan ainoaan naisrooliin lähti mukaan Venla Ritanen, jonka ääni taipuu vaikka mihin. Venlalla on vain vähän klassista koulutusta, mutta sitäkin enemmän hänellä on tyylitajua – ja luontainen laulamisen lahja! Kuusen ja Katajan Lempi on teoksen kestäessä verrattain vähän äänessä, mutta hänen mystinen läsnäolonsa vaikuttaa kaikkeen.

Venlalla ja itselläni on taustalla pitkä yhteistyö erilaisissa hankkeissa ja yhtyeissä. Ensi kertaa Venlan laulua levytettynä kuultiin v. 2006, laulajan ollessa vasta 12-vuotias (Leo Gillespie: In Transit). Tämän jälkeen kokemusta on karttunut toimimisesta laulajana tekemissäni levytyksissä ja esiintymisistä säveltämieni musikaalien pääosissa; Valpuri Kyni 2008 ja Kullanmuru 2012. Kesällä 2017 hän lauloi Hämeenkyrössä toteutetun Sillanpää-oopperan kuorossa (säv. Seppo Pohjola). Blue Mary (R&B, yhtye), Ragdoll (Rocktail Jazz Duo) sekä Venla ja Pekka (Folk Duo) ovat kokoonpanoja, joissa yhteistyö allekirjoittaneen kanssa jatkuu.

V-P.

Venla Ritanen (Kuva: Risto Nyyssönen)

Janne Hautsalo, Kuusen ja Katajan Usko

Kuusen ja Katajan Usko on jämerä ihminen. Hänellä on hallussaan avaimet syvään viisauteen ja oikotie siihen onneen, jota kumppaninsa Toivo niin kiihkeästi tavoittelee. Mutta silti Usko on vain ihminen, hyveineen ja paheineen.

Tätä repaleista järjen jättiläistä kamarioopperassa esittää Janne Hautsalo, espoolainen bassobarytoni. Janne on itselleni verrattain uusi tuttavuus. On ollut virkistävää saada seurata harjoituksia, joissa kaksi niin eri maailmasta tulevaa mieslaulajaa kohtaavat. Toivolla ja Uskolla – eli Pekalla ja Jannella – on molemmilla vahva klassinen tausta, mutta heidän sointinsa on tyystin erilainen. Kokonaisuuteen pikantin lisän tuo Venla Ritasen lumoava läsnäolo.

Janne Hautsalo viimeistelee parhaillaan opintojaan Sibelius-Akatemian laulumusiikin koulutusohjelmassa Erkki Rajamäen johdolla. Hautsalo on esiintynyt useissa oopperarooleissa, muun muassa Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen tuotannoissa Matka Reimsiin (Rossini) ja Konsuli (Menotti), ja Suomen Kansallisoopperassa Dmitri Šostakovitšin oopperassa Nenä Ivan Ivanovitšin ja Hevosmiehen rooleissa. Syksyllä 2017 Hautsalo lauloi 2. Yökulkijan roolin Radion sinfoniaorkesterin esityksessä Väinö Raition oopperasta Prinsessa Cecilia. Hautsalo on esiintynyt myös kirkkomusiikki- ja oratorioteosten solistina, mm. J. S. Bachin Johannes-passiossa ja W. A. Mozartin Requiemissa.

Janne Hautsalo

Virtamiehen kuvataidetta Jaatsin näyttelyssä.

PAKANUUS JA KRISTINUSKO – SARVIPÄÄ KOHTAA HERRAN HUONEET

Kulttuuritalo Jaatsilla, Sastamalassa, esitellään jälleen Virtamiehen uutta kuvataidetta. Tällä kertaa pääosassa myhäilee Pakana, Tyrvään kekkein sarvipää, sekä arsenaali Ahvenanmaan vanhoja kirkkoja vinhoissa kuvakulmissa. Kirkkokuvien erikoisuus on niiden tekotapa: sävytetylle puupohjalle maalatuissa kuvissa on käytetty yksinomaan punamultaa, tervaa ja liitua.

Näyttely on avoinna 10.-22.12.2017, ti-su klo 12-18. Avajaisia vietetään sunnuntaina, 10.12.2017 klo 18.00. Sydämellisesti tervetuloa!

 

Pekka Haahti, Kuusen ja Katajan Toivo.

Kymmenkunta vuotta sitten minuun otti yhteyttä ennakkoluuloton barytoni Pekka Haahti, joka ilmoittautui toteuttamaan pienoisoopperan säveltämästäni Jörö-Jukka -laulusarjasta. Tuotanto toteutui Helsingissä vuonna 2004, Ville Saukkosen ohjaamana ja Seppo Tarhion pianolla säestämänä. Esitys oli hulvaton, lavalla nähtiin yhdentoista runoelman hahmot metamorfoosien ilotulituksena. Pekka oli mies paikallaan! Hän on juuri oikea mies tulkitsemaan Toivon monijakoista, raskaasti juttelevaa sydämenraastajaa.

Myöhemmin kunnostautui mm. esittämällä kevyesti dramatisoidun esityksen säveltämästäni Vänrikki Stool -laulelmasta Sandels. Tähän alle koostan tiedot Pekan uraputkesta sekä Turun Sanomien paljonpuhuvan arvion kuvailemastani Jörö-Jukka -pienoisoopperasta vuodelta 2004.

Pekka Haahti on helsinkiläinen laulaja, sellisti ja sellonsoiton opettaja. Hän hoitaa sellonsoiton opettajan virkaa Porvoon seudun musiikkiopistossa ja toimii aktiivisesti myös freelancer laulajana ja sellistinä. Laulun A-tutkinnon hän on suorittanut vuonna 2011 Tampereen ammattikorkeakoulussa Petteri Salomaan oppilaana ja sellon A-tutkinnon 1993 Turun konservatoriossa Timo Hanhisen johdolla. Laulua hän on opiskellut lisäksi mm. Jaakko Ryhäsen oppilaana sekä Tom Krausen mestarikursseilla. Laulun saralla Haahti on esiintynyt niin konserttilaulajana, oratoriosolistina kuin näyttämörooleissakin lähes kolmessakymmenessä eri musiikkiteatteri-, musikaali-, operetti- sekä oopperaproduktiossa. Haahden kantaesittämiin näyttämöteoksiin lukeutuvat Veli-Pekka Bäckmanin, Markus Fageruddin, Jukka Linkolan, Seppo Pohjolan ja Veli-Matti Puumalan säveltämät oopperat. Veli-Pekka Bäckmanin oopperaksi muokattu laulusarja Jörö-Jukka sai kantaesityksensä vuonna 2004 yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, pianotaiteilija Seppo Tarhion kanssa.

 

Turun Sanomat, Jonny Holmén, 2004:

Joppe Jokamies ja Jörö-Jukka ovat miniatyyrikoon oopperoita

Veli-Pekka Bäckmanin laulusarjaa klassisiin Jörö-Jukka -lastenkertomuksiin ei ole syytä pitää oopperana ensinkään, vaikka tietynlainen umpeutuva kokonaisuus syntyykin niin musiikin kuin varsinsinkin Ville Saukkosen ohjaamana ja visualisoimana.

Jörö-Jukka on Saukkosen visiossa muokattu sekopäisen professori Peter von Struwwelin (kirjailija Heinrich Hoffmannin saksankielinen nimi Jörö-Jukalle ) pedagogiseksi ja havainnolliseksi esitelmäsarjaksi lasten tottelemattomuudesta ja ajattelemattomuudesta.

Struwwel on monista yhteyksistä tuttu, karrikoitu hullu professori, jonka harhainen mieli vaeltelee päähänpinttymien ja perversioiden hetteiköissä. Idea on mojova, sillä milläpä muullakaan mielellä nykyihminen voisi lähestyä Jörö-Jukan karmaisevia, mutta hilpeitä nostalgisia tuntoja herättäviä moraliteetteja.

Pekka Haahti oli mies paikallaan höynähtäneen professorin roolissa. Erityisen ansiokasta visuaalisessa toteutuksessa oli rekvisiitan oivaltava käyttö. Esimerkiksi tarinassa mustista pojista poikia kuvattiin mustilla kumisaappailla ja sateenvarjoineen myrskytuuleen kadonneen Roopen avatulla sateenvarjolla kuvattiin seuraavassa osassa Soppa-Kasperin pulleaa vatsaa.

Veikko Pihjalamäen loruileva suomennos on nokkela ja se osuu hyvin yksiin Bäckmanin poljennollisten lastenlaulurenkutusten kanssa – tämä silti kaikella kunnioituksella, sillä musiikillis-tekstillisenä kokonaisuutena hiukan brechtiläisen musiikkiteatterin suuntaan viittaava laulusarja on sangen onnistunut.

V-P.

 

Pekka Haahti. (Kuva: Sauli Heikkilä)

Matka pään sisältä kissojen leikkauspöydälle

Lempilapseni, kamariooppera Kuusi ja Kataja on kokenut vaiherikkaan matkan oman pääni sisältä erilaisten piirustuspöytien ja nuottitelineiden kautta eläinlääkärin vastaanotolle.

Joskus vuoden 1992 vaiheilla päätin keskeyttää latinanopinnot ja keskittyä oleelliseen, ryhtyä säveltäjäksi. Tähän minua rohkaisi opettajani Paavo Castrén, valistamalla, että rönsyilevä ilmaisuni sopii tenttivastauksia paremmin musiikin tekoon. Vietin paljon aikaa kirjastossa tutkien partituureja, jotka saattaisivat avata väylän valtavaan itseilmaisuun. Näitä olivat ainakin Jean Sibeliuksen “Valse Triste”, Edvard Griegin “a-molli-pianokonsertto” ja Einojuhani Rautavaaran “Kaivos” (josta en tajunnut mitään). Yhtä kaikki, opin jotain ja ryhdyin suuren oopperan luomiseen. Oopperasta tuli suunniteltua vaatimattomampi, mutta totta vie tein sitä hampaat irvessä! Rinnalla suunnittelin tekeväni toisen suuren oopperan (posketonta!), josta sukeutui myöhemmin maailman ensimmäinen latinankielinen musikaali “Valburga”. Kaikki, minkä parissa nykyään aherran, juontaa juurensa kauas vuosikymmenten taakse.

Kuusi ja Kataja syntyi ensi vaiheessaan tukevaksi kamariorkesteripartituuriksi, joka oli epäilemättä kotikutoinen, mutta ajatuksella tehty. Teos harjoiteltiin ja peräti äänitettiin. Viisitoistapäinen joukkio ennakkoluulottomia muusikoita nauhoitti teoksen Lähetyskirkossa keväällä 1994 ja se piti toteuttaman elävänä Aleksanterinteatterissa seuraavana vuonna. Jos oikea ohjaaja olisi osunut kohdalle, suunnitelma olisi saattanut toteutuakin. Mutta toisin kävi, tuotanto jäi kesken.

Seuraavana vuonna kompressoin teoksen pianosäestykselle, harjoittelin kokonaisuuden veljeni Markuksen, ystäväni Satu Erosen ja pianisti Matti Holin kanssa melkein esityskuntoon. Vieläkään teos ei päätynyt näyttämölle, mutta siitä sentään muovautui uljas sarjakuvaooppera, Esa Santosen äänittämällä cd-kiekolla kruusattu sarjakuvaeepos. Piirsin kuvat keväällä 1995 ja julkaisin pienen painoksen käsin askarreltua sarjakuvaoopperaa.

Teos jäi sitten lepotilaan. Kun joitakin aikoja myöhemmin törmäsin Terhiin, teos aktivoitui hetkeksi ja jäi kytemään kummankin alitajuntaan. Sitten elämä ruuhkautui ja Kuusi ja Kataja painui unholaan.

Aika-ajoin puheissa on kuitenkin ollut hengen puhaltaminen tähän sinänsä puhuttelevaan teokseen. Paljolti Terhin ansiota on se, että Kuusi ja Kataja ajautui nykyiseen tilaansa. Hän on yksi harvoista ihmisistä jotka ovat todella ymmärtäneet sen nimenomaisen mielen palon, jota teos käsittelee. On enemmän kuin sopivaa, että hän häärää apulaisohjaajana ja valosuunnittelijana tässä uusimmassa vedoksessa, Kuusen ja Katajan näyttämöllisessä ensi-illassa. Viimeistelty teos jousikvartetteineen ja taitavine solisteineen löytää lopullisen muotonsa osaavissa käsissä.

Tähän loppuun haluan siteerata tekstikilpeä, jonka Terhi raapusti matkaevääksi sarjakuvaoopperan alkulehdelle. Siinä on itselleni jotain perin tuttua:

“On olemassa ihmisiä, joiden elämäntuska on hyvin suuri. Heidän järkensä, heidän lapsena oppimansa Oikea, on heidän tukenaan ja antaa heille kunnianhimon. He tietävät, että jossain odottaa täydellinen Kauneus, Serafi, Onnen Sininen Lintu. Sitä he yrittävät saavuttaa, vaikka se on rakennettu heidän sisäänsä; elämäntuska – muille nautinnoksi.”

Niin, Terhi on siis eläinlääkäri, ellei heti selvinnyt.

Kuusi ja Kataja – palanen kansallista romantiikkaa

Minua on aina kiehtonut muuan ajatus, joka liittyy kansallisiin sankareihimme reilun sadan vuoden takaa, taiteilijaryhmään, johin kuuluivat Gallén, Sibelius, Kajanus, Merikanto ja muutama muu. Miesjoukon syvin olemus kuvataan Gallénin maineikkaassa taulussa Symposion (rinnakkainen teos Probleemi samasta aiheesta). Näistä taiteilijoista moni oli varsinainen renessanssi-ihminen, kuin kala vedessä eri ilmaisumuotojen piirissä. Joko suoranaisena tekijänä, tai sitten taiteilijana, joka ammensi naapurilajista omaan taiteeseensa, kuten Sibelius ammensi kuvanveistosta. Tyrvään oma Akseli oli tällä tantereella etujoukoissa.

Ajatukset palaavat ravintola Kämpin hämyisään kabinettiin, jossa mainitsemani jättiläiset viettivät iltojaan 1890-luvun ihanassa Suomessa. Ajatukseni liittyy kuvitteelliseen tapahtumasarjaan, jossa jokin näistä renessanssimestareista olisi rohjennut jälleen kerran ylittää rajat, mutta olisikin törmännyt hämmentävään voimattomuuteen. Näin olisi voinut käydä, jos Sibelius olisi tarttunut siveltimeen tai Gallén nuottipaperiin. Jospa kaikki ei olisikaan mennyt käsikirjoituksen mukaan?

Keskusteluni Ullanlinnassa vaikuttaneen moniottelija Vesa Pallasvesan kanssa liittyivät tähän jännittävään, humoristiseenkin tilanteeseen. Lopputulos olisi voinut antaa lohdun meille kuolevaisille: eivät hekään sentään kaikkeen pystyneet! No, me tiedämme, että kaiken todennäköisyyden mukaan Gallén olisi onnistunut myös tällaisessa yrityksessä, hän ei vaan tullut siihen ryhtyneeksi. Vesalle erityiskiitos mielenkiintoisista keskusteluista Sambarissa ja Maxillissa. Osittain näistä ajatuksista syntyi Kuusi ja Kataja, kuvaus Toivon epätoivoisesta kamppailusta tavoittaa jotain, mihin omat rahkeet eivät riitä.

 

Runoilija Kuusen ja Katajan takana

Tutustuin runoilija Edvin Piiraan syksyllä 1987, kolmisenkymmentä vuotta sitten. Piira suhtautui intohimoisesti Kaarlo Sarkiaan ja vaikutti itsekin kuin kävelevältä runolta. Se, että runoudessa asuu musiikki, johtoajatukseni, suorastaan huokui Edvin Piirasta. Ei ihme, että valikoima hänen esikoiskokoelmansa “Oodi Vuodenajalle” (1988) runoja päätyi työpöydälleni muutamia vuosia myöhemmin. Nämä runot ja niistä tehdyt laulut olivat alkusoittoa nyt puheena olevalle teokselle, ja niitä kuullaan oopperaesityksen jälkeen Tyrvään Pappilan salissa. Kokoelmalta “Luoteen kullasta koillisen kultaan” (1993) löytyy runo, “Kaipaus”, josta muotoutui oopperassa epätoivoisesti laulua nikkaroivan Toivon unien täyttymys.

Piira käsittelee vuodenaikojen vaihtumista, “keskeisarkea” ja romanttisia aiheita, kuten merta ja luontoa, mitä omaperäisimmällä tavalla. Runot ovat pieniä, mutta niiden jokainen sana on punnittu. Oli suuri kunnia saada toimittaa Piiran kootut runot, “Runoja laduilta ja poluilta” (2016, 290 s.). Kokoelmaa on saatavana rajoitetusti Kuusen ja Katajan esitysten yhteydessä.

Esittelin eilen hyvälle ystävälleni Korkeavuorenkadun Maxill-kahvilan, jossa muistan viettäneeni kai satoja tunteja vihkojeni kanssa, tuunaillen näitä mainittuja sävelsikermiä. Emme kuitenkaan menneet merta edemmäs kalaan, parin korttelin päästä olisi löytynyt kahvila Mokka-pannu (tai sen mahdolliset jäänteet), jossa taas kuvittelen Piiran pistäytyneen tähän loppuun siteerattavan runon syntyhetkinä.

 

“Kylmä ajaa

jonnekin sisälle.

Löysin taskustani jäänsärkijävitosen.

Lähdin kahvilan nurkkapöydälle

kirjoittamaan runoa.

Ei se vaan niin helppoa ollut.”

 

Näitä kirjoitelmia seuraa talven mittaan. Pyrin esittelemään teille Kuusen ja Katajan vaikuttimet ja tekijät yksi kerrallaan, jotta kukaan ei olisi kylmänä kun H-hetkeä vietetään 19.1.2018.