Olen viime aikoina kirjoittanut paljon Kuusi ja Kataja -kamarioopperan tiimoilta. Se on tietenkin perusteltua, ensi-iltaa vietettiin vain muutamia viikkoja sitten, ja kiertue jatkuu hamaan ensi vuodenvaihteeseen saakka. Pidän tärkeänä, että ihmiset tuntevat teoksen tullessaan kuulemaan, katsomaan ja kokemaan ihmettä. Ainakin aiheeseen pääsee selvästi syvemmälle jos tämän pikku vaivan näkee. Tutkikaa siis tätä blogia!
Kuusi ja Kataja ei kuitenkaan ole ainoa yritelmäni musiikkidraaman kentällä. Olen puuhaillut enemmän tai vähemmän monipuolisesti läpisävellettyjen laulukuvaelmien kimpussa Kuusen ja Katajan ensimetreistä saakka, eli 1990-luvun alusta. Kerron niistä vähän, koska on selvää, että olen työryhmäni kanssa saavuttanut uljaan tavoitteen jatkumosta, paljon on vireillä suunnitelmia erilaisten musiikkidraamojen loppuunsaattamiseksi.
Tein kerran päiväunimusikaalin. Kun tyttäremme Liina asettui vauvaiässään päiväunilleen, tartuin minä kynään ja paperiin ja ryhdyin sävellystyöhön. Parin-kolmen kuukauden päiväunet – ja siinä sivussa muutama iltakin – tarvittiin, niin Guldskat (Kullanmuru)oli valmis. Teoksen libretto on hervantalaisen, v. 2006 joukostamme poistuneen kirjailija Veikko Pihlajamäen (ei pidä sekoittaa saman nimiseen poliitikkoon!) käsialaa. Hans Christian Andersenin tunteikas, lyhyehkö kertomus ei ole saavuttanut varsinaista klassikkoasemaa, joka tekee teoksestamme erityisen mielenkiintoisen. Andersen on kuitenkin Andersen, ja tästäkin kertomuksesta paistaa läpi tutut teemat; ihmisen heikkous, joka väistyy vuosien karttuessa, päätyen selätysvoittoon. Kuin Tuhkimossa tai Rumassa Ankanpoikasessa. Guldskatin päähenkilö on pikku rumpali, josta varttuu vanhempien rakkauden kannustamana maailmankuulu viulisti. Vasta kun kuuluisuus on saavutettu, kunnia osataan osoittaa aiemmin parjatulle rääpäleelle. Musikaalia ryhdyttiin toteuttamaan v. 2002, tanskalais-suomalaisena yritelmänä, H.C. Andersenin 200-vuotisjuhla silmälläpitäen. Hanke kuitenkin kaatui taloudellisiin ongelmiin. Pitkälle silti päästiin: ensimmäistä kertaa sain kuulla omaa orkesterimusiikkia elävänä. Tämä tapahtui mukaan lyöttäytyneen H.C.A. nuorisosinfoniaorkesterin konsertissa, jonka ohjelmaan kuului Guldskatin alkusoitto ja yksi laulu mainion mezzosopraano Irmeli Kaastrupin laulamana. Sastamalan opistossa toteutettiin liki kymmenen vuotta myöhemmin kevennetty versio tästä musikaalista. Työryhmässä oli puolensataa jäsentä ja lopputulos ihan hyvä. Orkesteri oli pieni, mutta seitsemine viuluineen raikkaan runsas. Tuona kertana ohjasin teoksen itse. Kohta olemme siinä tilanteessa, että Guldskat on heräävä unestaan ja teokselle annetaan lopullinen asu!
Samainen Veikko harrasti kanssani Heinrich Hoffmannin lastenkirjallisuutta. Tekijän kirjoista maineikkain on Der Struwwelpeter (Jörö-Jukka), jonka Veikko varusti suomenkielisellä riimittelyllä vuosituhannen alkumetreillä. Menetelmämme oli pomminvarma: jokainen huudahdus ja rytmillinen painote osutettiin kohdalleen samaan aikaan tapahtuvan sävellystyön kautta. Mikä toimii alkutekstissä, toimii myös suomennoksessa ja kummalla tahansa kielellä laulettaessa. Tutkikaapa olemassa olevia Jörö-Jukka -käännöksiä, ja huomatkaa että näin ei ole asian laita yhdessäkään muussa Jörö-Jukassa. Jörö-Jukka ei ole musiikkidraama sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin laulusarja. Mutta kun minuun otti yhteyttä helsinkiläinen barytoni Pekka Haahti, sain kuulla, että suunnitteilla on pienoisoopperatoteutus tästä laulusarjastamme. Sehän kyllä sopi! Ville Saukkosen ohjauksessa lopputuloksesta tuli tyrmistyttävän hilpeä seikkailu huonosta käytöksestä vielä huonompaan, keskiössä kajahtanut lastenpsykiatri Peter von Struwwel. Esityksessä oli, kuten laulusarjassa, pianosäestys, josta vastasi Seppo Tarhio. Saksankielisenä laulusarja esitettiin samoihin aikoihin Turun konservatoriolla, sopraano Katariina Virtasen toimesta.
Hoffmannin ja Pihlajamäen käsialaa on myös lasten loru- ja kuvakirja Prinss’ Grünewald ja Helmikki ja rakas aasi Lemmikki, jonka Veikko suomensi heti Jörö-Jukasta päästyään. Teos kertoo kuningasperheestä, joka joutuu perikatoon ylpeytensä ja ylimielisyytensä vuoksi. Vasta kun paikalle ennättää taika-aasi Lemmikki, lumous voi haihtua pois ja koko valtakunta herää kuoleman unesta. Suihkulähteet pulputtavat kaakaota ja auringolla on suussaan rinkeli lasten viettäessä juhlaa kirjan loppuvaiheilla. Tämäkään ei varsinaisesti ole musiikkidraama, vaan pitkä yksinlaulu. Aihepiiri (kuningasperhe, kuninkaanhovi, paljon eläimiä jne) antaisi komeat puitteet isollekin näyttämötoteutukselle tanssijoineen ja orkestereineen, mutta kantaesitys toteutettiin hieman vaatimattomammin, paljaan laulun ja soiton voimin. Mikko Helenius haitareineen ja allekirjoittanut kitaroineen esittivät teoksen Sastamala Gregoriana -festivaalin lastenkonserttina 2010-luvun alkuvuosina. Teos on jatkokäsittelyssä.
Valpuri Kyni on rock-ooppera, jonka sävelsin muutaman viisitoistakesäisen nuoren naisen laatimaan librettoon v. 2008. Librettotyöpajaa ohjasi sittemmin monesti palkittu kirjailija Jukka-Pekka Palviainen. Projektin tarkoitus oli koota yhteen vasta perustetun Sastamalan kaupungin eri kulmakuntien nuoret ja antaa heille tehtäväksi valmistaa musikaali jostain paikallisesta aiheesta. Polttopisteeseen asetettiin maan kuuluisin noitatapaus, tyrvääläinen Kynin Valpuri, jolle langetettiin raskas tuomio 1640-luvun lopulla. Tiettävästi Valpuria ei kuitenkaan oskaan tuomittu kuolemaan. Myös rock-oopperassamme kysymys jää avoimeksi. Erityisen mielenkiintoiseksi hankkeen teki se, että pääosaa lauloi Venla Ritanen, laulajatar, jonka kanssa olen tehnyt ison nipun keikkoja sen jälkeen. Rock-oopperan ohjasi Kaarina Karjula ja esitettiin eri näyttämöillä pitkin paikkakuntaa ja kerran Tampereella.
Syksyllä 2014 Virtamiestä pyydettiin vetämään kurssi, jonka tuloksena olisi kokoillan musikaali. Hatrick-musikaalin tekijäkaarti oli Performing Arts Academyn (Länsi-Suomen Opisto, Huittinen) kansainvälinen oppilaskaarti ja Virtamies siinä joukon jatkona. Omaperäinen teos: sävellyksestä, sanoituksesta ja koko lopputuloksesta vastasi seitsenpäinen ryhmä täysin tasavertaisin eväin. Musikaalin ohjasi keväällä 2015 Evan Schoombie.
Valburga jätetään toistaiseksi salaperäisyyden verhon taakse. Sen verra voin paljastaa, että tämä tragedia sai alkunsa siitä, että koin tarpeelliseksi ottaa Valpuri Kynin tapaus uuteen tutkintaan. Heti alussa tarina kaikkosi faktisesta aiheen käsittelystä, eikä lopputuloksessa ole Valpuri Kyniä muuta kuin etunimi. Muuten kyseessä on ajaton kuvaus isäänsä etsivästä, roviolla poltetusta äidistään orvoksi joutuneesta nuoresta naisesta. Tuotannossa on mukana suomalaisia ja islantilaisia ammattilaisia ja taideopiskelijoita. Käsikirjoituksen teki allekirjoittanut yhdessä islantilaisen Hildur Kristín Thorstensenin kanssa. Valburga on Virtamiehen ja PreGoGo Eventsin seuraava tuotanto, nyt siis jo vahvasti työn alla.
Kun puhutaan Virtamiehen musiikkidraamasta, ei sovi unohtaa ”covereita”. Näistä ensimmäinen oli Taikahuilu, v. 2010 vaiheilta, jonka Sastamalan Opisto tuotti yhdessä Virtamiehen Marras Workshopin kanssa (Virtapiiri Vaudeville Opera). Esityksessä kuultiin mm. Yön Kuningattaren aaria koko mitassaan 12-vuotiaan Ronja Lahtivirran kajauttamana. Sastamalan Opiston tuottama Pähkinänsärkijä-baletti ei ollut Virtamiehen omaa tuotantoa, mutta Virtamiehen käsiala näkyi sen puvustuksessa. Sitä paitsi Virtamies, Tampere-talon pienellä näyttämöllä balettitanssijadebyyttinä tehnyt äijäballerino, oli mukana tanssimassa Isän roolin! Baletin ohjasi Marjut Mponda-Bipella.
Paljon on musiikkidraamahankkeita työn alla. Nyt kun mukaan remmiin on lyöttäytynyt Evan Schoombie, ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja-laulaja ym, liha alkaa kasvaa luiden ympärille ja aika näyttää mihin se tekijäkaartinsa johtaa. Seuraavina askeleina Valburga ja toistaiseksi vain puoliksi hahmolla oleva kabaree.
Virtamies laulamassa Prinss’ Gtünewaldia.
