Kotiimme tupsahti hauska kaveri. Pieni Nökkönen, joka kömpii ruokakuppiin syödäkseen ja varoo visusti putoamasta maton reunalta kovalle lattialle. Sellainen musta pieni vesseli, aiheuttaa kovasti iloa ja riemua.
Muitakin kissoja on tielleni osunut. Lestadius, joka pissasi Kuusi ja Kataja -käsikirjoitukseni päälle, Pelmu, joka luuli olevansa talon emäntä ja kanniskeli suussaan Chifonet-liinaa ja Raparperi, joka muisti säännönmukaisesti uittaa käpyyn rakennetun joulutontun juomakupissaan, yhä uudestaan ja uudestaan.
Muitakin on ollut, mutta ylitse kaikkien muiden kohoaa Lapatossu – tuttavallisemmin Lapari, Lapanaapuri, Labandaja ym.
Lapatossu omasi monia vinkeitä taitoja, kuten kanniskella Kinder-munasta löytynyttä muoviveturia kenkääni ja noutaa koirien tapaan superlon-palloa. Mainittavin taito oli kuitenkin lähes inhimillinen ääntelehtiminen. Kyseinen mourunta antoi minulle suuren inspiraation luodessani Kekka-klovnihahmoa Tanskassa. Hahmo ei ollut kissa, mutta sillä oli Lapatossun ääni. Sillä äänellä jollottaessa tulee edelleenkin hyvä mieli!
Salonkipianistin sijaan lavan takusille ilmestyikin Laulava Lapari
Hauskin tilanne, jossa päästelin laulua Lapatossun lailla, oli musikaalisen klovniteatteri Pio & Kekan lapin-kiertue, jossa melkein koettiin tukala tilanne. Esiintymispaikalle ei oltu sopimuksesta huolimatta toimitettu pianoa. Esitys oli kuitenkin säestettävä. Salonkipianistin sijaan lavan takusille ilmestyikin Laulava Lapari – Kekka, aivan oikein! – joka säesti koko puolituntisen jollottavalla äänellään. Ja hyvin meni esitys.
Lapatossu sairastui sitten syöpään ja kuoli pois. Suru oli suuri. Mutta jäihän hänestä jälkeen tuo valloittava ääni ja kipsiin valettu muotokuva tassusta, jossa varpaat niin usein sojottivat eri ilmansuuntiin.
Lapatossun laulantaa voi muuten kuulla Delïla-cd:n raidalla The Ballad of Pio & Kekka.