Suhteestani orkestrointiin

Orkestroinnissa ei koskaan ole kavahdettu käyttää monimutkaisia ratkaisuja. Laaja soitinarsenaali halutaan käyttää hyväksi mahdollisimman monipuolisella tavalla, se on ymmärrettävää. Halki aikojen kuulijan hermoja on silti koeteltu orkesterisoinnilla, jossa malttamaton säveltäjä näkee parhaaksi rakentaa väylää jokaisesta määrittelemästään kiintopisteestä toiseen. Lopputulos on fantastinen verkosto teemojen ja soitinryhmien vierailuja toistensa alueilla, mutta korvan harjaannuttaminen näiden hienouksien kuulemiseen, saati ymmärtämiseen, on joskus työn ja tuskan takana. Itse joudun usein ”sulkemaan radion”.

Omissa vähäisissä orkesterikokeiluissani olen pyrkinyt äärimmäiseen selkeyteen. Merkittävin tavoite on koostaa eri soitinryhmien yksinkertaiset ainekset hyvin yhteen soivaksi kokonaisuudeksi vailla temppuilua. Siinä missä säveltäjät yleisessä helmasynnissään rakentavat siltoja kaikkiin ilmansuuntiin, itse pyrin rakentamaan yhtä, ehkä kahta selkotajuista väylää kerrallaan. Näitä väyliä yhdistäviä sävelsiltoja syntyy, jos välttämättömyys siihen velvoittaa. Soitinryhmiä pyrin käsittelemään kuin sukulaisperheitä yhteisellä picnic-retkellä, jokainen kuppikunta tuo oman itsenäisen lisänsä kokonaisuuteen. Pikkuväki singahtelee hippaleikissään, vakaa vanhemmisto tyytyy istuskeluun retkituolillaan. Lopputulos voi olla hengen harmoniaa.

Ilkeämielinen toteaa orkestrointini olevan kamarimusiikin paisuttamista. Sitä se on, jättäköön hän siis orkestrointini kuulematta. Mielihyvää se tuottanee kuulijalle, jolle riittää pienempi valikoima suurempia totuuksia kerralla käsiteltäväksi. Pientä suurta totuutta monistamalla voi saavuttaa tarkoituksenmukaisen lopputuloksen. Koko väriskaalaa ei aina kannata mahduttaa yhteen palettiin.

(Myönnän, olen ehkä vähän omituinen tässä asiassa. Sain oppini orkestrointiin kivenveiston kautta, kolmiulotteisuuden tutkimisen sivutuotteena.)


Virtamies Blogissa on Veli-Pekka Bäckmanin ajatuksia elämästä ja elämän vierestä. Vuosina 2015-2016 eli 25. taiteilijajuhlavuotenani keskityn kirjoittamaan ajatuksia 25 th Blogiin tällä samalla sivustolla.

Kohtaamisia jättiläisten kanssa

Kohtaaminen itselle merkittävän suuren vaikuttajan kanssa on minulle merkittävä asia. Näitä kohtaamisia ei ole paljon, mutta aina ne ovat jättäneet jälkeensä entistä suuremman kunnioituksen tunteen, palasen omakohtaisuutta. Kerron tässä muutamasta kohtaamisesta.

Kouluvuosina soittelin kitaraa Isolla-Roballa. Vanha kookas mies käveli usein ohitseni ja tervehdittyään soittajaa häipyi portaita ylös Roobertin Helmeen. Kerran hän sitten esittäytyi: olen Ilmari Pimiä. Olen tehnyt neljäsataa runoa ja niistä yli kuusisataa on sävelletty. Roobertin Helmessä tämä tulenkantaja kertoi käyvänsä aamupuurolla. Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista kiinnekohtaa Pimiän runouteen, edusti tämä kohtaaminen suuresti kunnioittamani, nyttemmin kadonneen runoilijasukupolven ja oman itseni osumista yhteen.

Vähemmän auvoisaa kerrottavaa olisi yhteydestä toiseen tulenkantajaan, alakerran naapuriimme Arvi Kivimaahan, jonka kävelykeppi lienee lyhentynyt muutamalla millimetrillä johtuen alituisesta kattoon koputtelusta. Kivimaat näet eivät olleet erityisen mieltyneitä nuoren Virtamiehen pianonsoittoon. Mutta jääköön kertomatta.

Tämä tapahtuu aina: ihmiset antavat mulle kaikenlaista ja tahtovat sen sitten takaisin. – Bob Dylan

Maailmanlaajuisesti Pimiää tai Kivimaata maineikkaampi lienee Bob Dylan, joka kerran lahjoitti minulle kitaransa. Näin todella kävi. Tosin olin vahingossa lahjoittanut hänelle saman soittimen puolta minuuttia aikaisemmin. Katsokaas, oleskelin Hotel Inter Continentalin edustalla odotellen Helsingissä samana iltana konsertoivaa taiteilijaa saapuvaksi majapaikkaansa. Mies saapui jalkapatikassa, tiukkaa tiukemmat mustat nahkahousut jalassaan, yllään musta huppari, silmillään mustat lasit. Ojensin hänelle kitarani ja pyysin soittamaan jotain! Mä vaan rikkoisin ton soittimen, en mä osaa soittaa, hän vastaisi. Jatkoin, ota, ota! Hänpä otti ja viskasi soittimen ovella päivystävän taksin takapenkille. Kysyi olisiko sille koteloa. Ilmeisesti aisti hämmennykseni, koska antoi sen pian takaisin ja totesi – Tämä tapahtuu aina: ihmiset antavat mulle kaikenlaista ja tahtovat sen sitten takaisin.

Köpiksen Amager Biossa tapasin Jack Brucen konsertin jälkimainingeissa. Totesin hänen omistaneen yhden kappaleistaan edesmenneelle Cream-tuottaja Felix Pappalardille. Bruce kertoi kaipaavansa kovasti vanhaa kalakaveriaan ja valisti miehen kamalasta kohtalosta, kuinka vaimo oli tappanut tämän lyömällä viinipullolla päähän. En ollut kuullut tätä aiemmin ja tuntui jännältä kuulla se Jack Brucen suusta. – Muuan mies yleisöstä kertoi nähneensä West, Bruce & Laingin samalla lavalla 30 vuotta aiemmin. Silloin Jack oli työnnetty rullakolla takaisin lavalle soittamaan maailman viinanhajuisimmat encoret. Toisin oli nyt, bluesmies oli rauhallinen, tyyni, mutta soitto kuin pippuria.

Näillä kohtaamisilla ei tietenkään ole merkitystä muille kuin itselleni. Silti, kuten alussa mainitsin, kohtaamiset ovat jättäneet syvän jäljen tunnemaailmaani. Dylanilla ja Brucella on erityisasema sydämessäni. Mitä tulee tulenkantajiin, elämä tällä runouden taajuudella jatkuu Edvin Piira -harrastuksessani.


Olen viettämässä 25-vuotistaiteilijajuhlaani! Ensimmäisestä julkaisustani on kulunut juhlava neljännesvuosisata. Tällä juhlablogilla ihmiset lähipiiristäni kertovat siitä, mikä Virtamies on miehiään ja miten nykyhetkeen on päästy. Juttuja satelee 1.11.2015 alkaen aina kekriin 2016 saakka. Nauti lukemastasi!