Lempilapseni, kamariooppera Kuusi ja Kataja on kokenut vaiherikkaan matkan oman pääni sisältä erilaisten piirustuspöytien ja nuottitelineiden kautta eläinlääkärin vastaanotolle.
Joskus vuoden 1992 vaiheilla päätin keskeyttää latinanopinnot ja keskittyä oleelliseen, ryhtyä säveltäjäksi. Tähän minua rohkaisi opettajani Paavo Castrén, valistamalla, että rönsyilevä ilmaisuni sopii tenttivastauksia paremmin musiikin tekoon. Vietin paljon aikaa kirjastossa tutkien partituureja, jotka saattaisivat avata väylän valtavaan itseilmaisuun. Näitä olivat ainakin Jean Sibeliuksen ”Valse Triste”, Edvard Griegin ”a-molli-pianokonsertto” ja Einojuhani Rautavaaran ”Kaivos” (josta en tajunnut mitään). Yhtä kaikki, opin jotain ja ryhdyin suuren oopperan luomiseen. Oopperasta tuli suunniteltua vaatimattomampi, mutta totta vie tein sitä hampaat irvessä! Rinnalla suunnittelin tekeväni toisen suuren oopperan (posketonta!), josta sukeutui myöhemmin maailman ensimmäinen latinankielinen musikaali ”Valburga”. Kaikki, minkä parissa nykyään aherran, juontaa juurensa kauas vuosikymmenten taakse.
Kuusi ja Kataja syntyi ensi vaiheessaan tukevaksi kamariorkesteripartituuriksi, joka oli epäilemättä kotikutoinen, mutta ajatuksella tehty. Teos harjoiteltiin ja peräti äänitettiin. Viisitoistapäinen joukkio ennakkoluulottomia muusikoita nauhoitti teoksen Lähetyskirkossa keväällä 1994 ja se piti toteuttaman elävänä Aleksanterinteatterissa seuraavana vuonna. Jos oikea ohjaaja olisi osunut kohdalle, suunnitelma olisi saattanut toteutuakin. Mutta toisin kävi, tuotanto jäi kesken.
Seuraavana vuonna kompressoin teoksen pianosäestykselle, harjoittelin kokonaisuuden veljeni Markuksen, ystäväni Satu Erosen ja pianisti Matti Holin kanssa melkein esityskuntoon. Vieläkään teos ei päätynyt näyttämölle, mutta siitä sentään muovautui uljas sarjakuvaooppera, Esa Santosen äänittämällä cd-kiekolla kruusattu sarjakuvaeepos. Piirsin kuvat keväällä 1995 ja julkaisin pienen painoksen käsin askarreltua sarjakuvaoopperaa.
Teos jäi sitten lepotilaan. Kun joitakin aikoja myöhemmin törmäsin Terhiin, teos aktivoitui hetkeksi ja jäi kytemään kummankin alitajuntaan. Sitten elämä ruuhkautui ja Kuusi ja Kataja painui unholaan.
Aika-ajoin puheissa on kuitenkin ollut hengen puhaltaminen tähän sinänsä puhuttelevaan teokseen. Paljolti Terhin ansiota on se, että Kuusi ja Kataja ajautui nykyiseen tilaansa. Hän on yksi harvoista ihmisistä jotka ovat todella ymmärtäneet sen nimenomaisen mielen palon, jota teos käsittelee. On enemmän kuin sopivaa, että hän häärää apulaisohjaajana ja valosuunnittelijana tässä uusimmassa vedoksessa, Kuusen ja Katajan näyttämöllisessä ensi-illassa. Viimeistelty teos jousikvartetteineen ja taitavine solisteineen löytää lopullisen muotonsa osaavissa käsissä.
Tähän loppuun haluan siteerata tekstikilpeä, jonka Terhi raapusti matkaevääksi sarjakuvaoopperan alkulehdelle. Siinä on itselleni jotain perin tuttua:
”On olemassa ihmisiä, joiden elämäntuska on hyvin suuri. Heidän järkensä, heidän lapsena oppimansa Oikea, on heidän tukenaan ja antaa heille kunnianhimon. He tietävät, että jossain odottaa täydellinen Kauneus, Serafi, Onnen Sininen Lintu. Sitä he yrittävät saavuttaa, vaikka se on rakennettu heidän sisäänsä; elämäntuska – muille nautinnoksi.”
Niin, Terhi on siis eläinlääkäri, ellei heti selvinnyt.
