Jim Morrisonia siteeraten otsikoidaan tämä tiedoksianto.
Virtamiehen postilaatikko tulvii tiedusteluja siitä, koska rätisee ja paukkuu. No kohta rätisee ja paukkuu.
On näet reilun viikon päivät aikaa siihen kun Virtamies Bäckmanin limonaaditehtaan neitsyterä Apteekkari Bäckmanin inkiwäärilimonaadia singahtaa maailmalle. Olethan ennakkotilaajien joukossa? Lue aiheesta lisää tältä sivustolta! Tilauskaavake ponnahtaa näkyville parin päivän sisällä.
Toinen merkittävä hanke, kamariooppera Kuusi ja Kataja aktivoituu vähän myöhemmin, kun Tampereella Hatanpään kartanossa järjestetään Juveneksen juhlaillallisella kruusattu näytäntöpari, perjantaina 28.9. ja lauantaina 29.9. klo 19.00. Helsingin Alekanterinteatterissa Kuusta ja Katajaa päästään ihmettelemään 31.10. klo 19.00. Molemmissa toteutuksissa veli-Markus kajauttaa alkupaloiksi laulelmasarjan ”Oodi Vuodenajalle”, allekirjoittaneen säestäessä pianolla. Edvin Piiran runot ja niistä versonnut kamariooppera taitavat taas osua varsin sopiville estradeille. Tulkaa kuulemaan Pekkaa, Jannea, Venlaa ja suurenmoista Camerata Amoroso -jousikvartettia!
Työn alla on sitä paitsi vallan suurisuuntainen järjestäytyminen, kun Virtamiehen toiminta koko laajuudessaan pakataan osakeyhtiön perustamisen kautta yhteen pulleaan pakettiin. Keitos koostuu limonaaditehtailusta, koottavista rakennussarjoista ja muusta taideteollisesta toiminnasta, opetustyöstä, esiintyvästä ja esittävästä taiteesta ym. Valmistelut ovat pitkällä. On selvää, että järjestäytyminen entisestään edistää Virtamiehen jaloa tavoitetta saattaa korkeatasoinen taide, taideteollisuus ja nyt myös omintakeinen makujen maailma vaivattomasti yleisön saataville.
Voi voi, mitä muuta vielä? Ehkäpä urakoin loppusuoran paperityöt pois alta ja annan kuulua sitten kun pöytä on katettu. Tästä tulee hauskaa!
Nyt joku ajattelee, että menee Virtamiehellä puurot ja vellit sekaisin, kun saman otsikon alla käsitellään vuohia ja virvoitusjuomaa, mutta näin ei todellakaan ole asian laita.
Pakana (2005-2018)
Katsokaas. Rakas pikku partasuumme, pukki Pakana veti viimeiset henkäyksensä pari viikkoa takaperin. Jäljelle jäi suunnaton tyhjyys, kun ystävistä kaikkein parhain yhtäkkiä lakkasi olemasta. Koko illan vietin jo kylmenneen Pakanan vierellä pohdiskellen tätä tavatonta menetystä. Lopulta kannoin ukon autoni takapakkariin ja asetuin sinne itsekin nukkumaan, päättäen ajella aamun koittaessa tuhkaamoon. Aina silloin tällöin suunnittelin viettäväni yötä Pakanan karsinassa telttavuoteella, kokeakseni jotain siitä salaperästä, joka pukkivanhusta ympäröi. Koskaan en sitä ennättänyt tehdä. Parempi siis myöhään.
Mutta mitä tekemistä sitten limonaadilla on pukkivanhuksen kanssa?
Kun ryhdyin inkiväärilimonaadin tuotekehittelyyn täydellä höyryllä, ilmaantui aika-ajoin koe-eriä, joista piti hankkiutua eroon tyylikkäästi. Kaikkea sitä limonaadin määrää en olisi itse pystynyt juomaan, se olisi sitä paitsi ollut sulaa hulluutta. Osa koe-eristä hävisi kuumana kesänä jääkaapin viileydestä parempiin suihin, osa jäi kattilan pohjalle. Samoihin aikoihin Pakana oli alkanut oireilla epämiellyttävällä tavalla. Tämä käytännössä katoen lakkasi juomasta vettä, ja kaikki tietävät, mitä sellainen voi hellekesänä aikaansaada. Otus oli pakko saada juomaan! Sitten keksin tarjota pukille lasillisen limonaadia, ja ihme tapahtui: ukko joi! Annoin Pakanalle lisää hävikkierästä, ja sama tapahtui. Kuinka terveellistä pukin on juoda limpsaa, sitä on vaikea arvioida, mutta hyvin tuntui maistuvan vesi, inkivääri, hunaja ja sitruuna suloisena cocktailina. Varmasti myö hiilihapolla oli osuutensa asiassa, sehän kuplii mukavasti kielen päällä, miksei myös pukilla. Kehittyi siis omalaatuinen limpsarituaali jossa Pakana pääsi kattilan ääreen aina kun paljas vesi lakkasi kelpaamasta. Ja aina päästiin tuloksiin, eikä pukki kuivettunut. Selvennykseksi tahdon kertoa, että ihan silkkaa limonaadia Pakana sai ainoastaan hätätilanteessa, muina kertoina limpsa oli lantrattuna veteen.
Sitten koitti Ahvenanmaan matkalta paluu. Minut kohtasi surkea näky. Pakanalla oli saman päivän aikana mennyt jalat alta kolmeen otteeseen, ja nytkin illan viilentyessä vanhus oli kaatunut nurmelle ketarat oikosenaan. Muuan eläinlääkäri antoi asiaankuuluvia rohtoja, morfiinia myöten, joten tuskin tuo kipua tunsi, mutta sääliksi kävi Pakanaa, yleensä niin vauhdikasta ja vilkasta ikinuorta. Alkoi näyttää siltä, että olisi turha odottaa vanhuksen enää siitä jaloilleen nousevan. Päätin kaihoisin mielin tarjota Pakanalle vielä kerran parhainta herkkua ja lääkitsijää, limpsaa. Kun surkea ukkopolo sitten sai suuhunsa inkiväärijuomaa, ravisteli tämä äkkiä päätään ja ryntäsi ylös sorkilleen määkäisten iloisena. Kauan sitä ei silti kestänyt. Voimat ehtyivät uudestaan ja samea olo palasi. Ei mennyt pitkäkään aika, kun Pakana oli armeliaasti saateltu lapsuuden laitumille jo paljon aikaisemmin poismenneen Lakana-ystävän seuraan.
Inkiväärin tiedetään lääkitsevän. Varovaisesti arvioisin, että osittain inkiväärilimonaadin ansiosta Pakana sai nauttia hyvän pätkän kaunista kesää – ja me nauttia hänestä – ennen valitettavaa mutta väistämätöntä poislähtöään.
Pakana poistui, mutta pian pihamaalle ilmestyi kaksi mustaa kilipukkia hänen polkujaan tallaamaan. Elämähän jatkuu! Paavali ja Peeveli ovat vauvakilejä, maitoa lipittäviä pikkuisia. Ehkäpä hekin kerran pääsevät limonaadin makuun. Inkivääriresepti on valmis, mutta paljon on tulossa koe-eriä sitruuna-, mansikka- ja sokerijuomien tiimoilta. Voi olla, että annan pikkuisten maistaa pisaran sieltä, toisen täältä. Parasta silti kai pitäytyä heidän tapauksessaan lampaanmaitovastikkeessa, vedessä, heinissä ja vaahteranlehdissä. Sekin tuntuu lataavan pikku-ukkoihin riittävästi virtaa.
Niin, ja Paavalille puhkesi toissapäivänä sarvet. Lupasin järjestää tapahtuneen kunniaksi puutarhajuhlat. Ehkä sekin päivä nähdään, jahka limonaadinpusertamiselta ennätetään.
