Projektimees!

Mieleeni palaa muutama hauska projekti kouluvuosiltani. Moni verraton tapaus liittyi ”kämppään”, jota Suomen Merimieslähetysseura antoi kaveripiirimme pitää pommisuojassaan. Paljon musiikkia ja yleistä rientämistä. Toinen keskeinen mellastuspaikkamme oli Koffinpuisto, etenkin sen torni ja nyttemmin hävitetty lammikko. Kolmas osa kokonaisuutta oli opinahjomme Norssi, joka tarjosi rehevät sosiaaliset puitteet kaikenlaiselle hörhöilylle.

…Rainbird -kohokirjoituksella varustettuja piparkakkuja nälkäiselle konserttiyleisölle.

Yhtyeemme Rainbird esiintyi Norssin urkuparvelta käsin. Roudarit pukkasivat Sörnäisistä haettua hiilihappojäätä laakeisiin astioihin ja savu oli sakea. Keikan jälkeen tarjoilimme edellisenä iltana valmistamiamme luutun mallisia Rainbird -kohokirjoituksella varustettuja piparkakkuja nälkäiselle konserttiyleisölle. Täysipainoinen konserttiakti. Tämä yhtye ja siihen liittyvät roudarit muodostivat tukevan kaveripiirin, joka piti tukikohtanansa pommarikämppää.

Kämpälle tuotettiin kerran pieni kokoelma punagraniittisia reunakiviä ikään kuin koristeeksi, tavoitteena pystyttää pieni Stonehenge-rekonstruktio. Pari kiveä päätyi kuitenkin aivan erikoislaatuiseen käyttöön. Pian näet vietettiin Norssin kevätjuhlaa. Otto Selén ja allekirjoittanut kannoimme valtavat katukivenlohkareet lavalle, lausuimme kiviä käsissämme kannatellen laatimamme tajuntaa laajentavan runon, toinen etu- ja toinen takaperin. Tämä nyt sinänsä ei edusta merkittävää kekseliäisyyttä, mutta varsinainen performanssi olikin kivien jättäminen lavan takusille. Vielä vuosien päästä äidinkielen lehtori Kaisa Lange vihjasi meille kivistä ja pyysi kantamaan pois. Emme sitä milloinkaan tehneet.

Vaan korkealla oli talkoohenki, asiallisin maustein!

Aivan kuten katukivien raahaaminen vanhoilla lastenrattailla, myös moni muu projekti toteutui virkeän ystäväpiirimme toimesta. Nuorukaisena toimin Helsingin Kaupungin palveluksessa puistoässänä. Kerran sain ajatuksen puhdistaa Koffinpuiston laiturin graffiteista. Esimieheni antoi siihen luvan. Kaupunki järjesti myös asiaankuuluvat materiaalit, haalarit ja muun. Tuumasta toimeen. Eräänä kesäyönä sitten kokoonnuimme lammen äärelle parinkymmenen maalarin voimin, yllämme sinioranssit haalarit, käsissämme maalisudit. Valtava ilotulitus syntyi kun yön hämärässä liekinheittimet ryhtyivät kärventämään vanhaa maalia pois uuden tieltä. Valot syttyivät ikkunoihin. Vaan korkealla oli talkoohenki, asiallisin maustein! Ihmeellisintä oli, että paikalla vieraillut poliisi ei keskeyttänyt työtämme vaan laituri valmistui aamuun mennessä.

Nuorelle Virtamiehelle tämä oli silkkaa hupia ja ajanvietettä. Myöhemmin kuitenkin olen huomannut, että verrattain usein löydän itseni tekemästä ihan samoja juttuja. Joskus ne liittyvät klovneriaan, joskus nukketeatteriin, mihin milloinkin. Kuten edesmennyt kivimestarini Kalev Nõmmela minusta aikoinaan totesi: ”Veli-Pekka, sa oled üks projektimees!”.

 

 

Suhteestani orkestrointiin

Orkestroinnissa ei koskaan ole kavahdettu käyttää monimutkaisia ratkaisuja. Laaja soitinarsenaali halutaan käyttää hyväksi mahdollisimman monipuolisella tavalla, se on ymmärrettävää. Halki aikojen kuulijan hermoja on silti koeteltu orkesterisoinnilla, jossa malttamaton säveltäjä näkee parhaaksi rakentaa väylää jokaisesta määrittelemästään kiintopisteestä toiseen. Lopputulos on fantastinen verkosto teemojen ja soitinryhmien vierailuja toistensa alueilla, mutta korvan harjaannuttaminen näiden hienouksien kuulemiseen, saati ymmärtämiseen, on joskus työn ja tuskan takana. Itse joudun usein ”sulkemaan radion”.

Omissa vähäisissä orkesterikokeiluissani olen pyrkinyt äärimmäiseen selkeyteen. Merkittävin tavoite on koostaa eri soitinryhmien yksinkertaiset ainekset hyvin yhteen soivaksi kokonaisuudeksi vailla temppuilua. Siinä missä säveltäjät yleisessä helmasynnissään rakentavat siltoja kaikkiin ilmansuuntiin, itse pyrin rakentamaan yhtä, ehkä kahta selkotajuista väylää kerrallaan. Näitä väyliä yhdistäviä sävelsiltoja syntyy, jos välttämättömyys siihen velvoittaa. Soitinryhmiä pyrin käsittelemään kuin sukulaisperheitä yhteisellä picnic-retkellä, jokainen kuppikunta tuo oman itsenäisen lisänsä kokonaisuuteen. Pikkuväki singahtelee hippaleikissään, vakaa vanhemmisto tyytyy istuskeluun retkituolillaan. Lopputulos voi olla hengen harmoniaa.

Ilkeämielinen toteaa orkestrointini olevan kamarimusiikin paisuttamista. Sitä se on, jättäköön hän siis orkestrointini kuulematta. Mielihyvää se tuottanee kuulijalle, jolle riittää pienempi valikoima suurempia totuuksia kerralla käsiteltäväksi. Pientä suurta totuutta monistamalla voi saavuttaa tarkoituksenmukaisen lopputuloksen. Koko väriskaalaa ei aina kannata mahduttaa yhteen palettiin.

(Myönnän, olen ehkä vähän omituinen tässä asiassa. Sain oppini orkestrointiin kivenveiston kautta, kolmiulotteisuuden tutkimisen sivutuotteena.)


Virtamies Blogissa on Veli-Pekka Bäckmanin ajatuksia elämästä ja elämän vierestä. Vuosina 2015-2016 eli 25. taiteilijajuhlavuotenani keskityn kirjoittamaan ajatuksia 25 th Blogiin tällä samalla sivustolla.