Juhlavuoden blogi 2016

Mieleeni palaa muutama hauska projekti kouluvuosiltani. Moni verraton tapaus liittyi ”kämppään”, jota Suomen Merimieslähetysseura antoi kaveripiirimme pitää pommisuojassaan. Paljon musiikkia ja yleistä rientämistä. Toinen keskeinen mellastuspaikkamme oli Koffinpuisto, etenkin sen torni ja nyttemmin hävitetty lammikko. Kolmas osa kokonaisuutta oli opinahjomme Norssi, joka tarjosi rehevät sosiaaliset puitteet kaikenlaiselle hörhöilylle.

…Rainbird -kohokirjoituksella varustettuja piparkakkuja nälkäiselle konserttiyleisölle.

Yhtyeemme Rainbird esiintyi Norssin urkuparvelta käsin. Roudarit pukkasivat Sörnäisistä haettua hiilihappojäätä laakeisiin astioihin ja savu oli sakea. Keikan jälkeen tarjoilimme edellisenä iltana valmistamiamme luutun mallisia Rainbird -kohokirjoituksella varustettuja piparkakkuja nälkäiselle konserttiyleisölle. Täysipainoinen konserttiakti. Tämä yhtye ja siihen liittyvät roudarit muodostivat tukevan kaveripiirin, joka piti tukikohtanansa pommarikämppää.

Kämpälle tuotettiin kerran pieni kokoelma punagraniittisia reunakiviä ikään kuin koristeeksi, tavoitteena pystyttää pieni Stonehenge-rekonstruktio. Pari kiveä päätyi kuitenkin aivan erikoislaatuiseen käyttöön. Pian näet vietettiin Norssin kevätjuhlaa. Otto Selén ja allekirjoittanut kannoimme valtavat katukivenlohkareet lavalle, lausuimme kiviä käsissämme kannatellen laatimamme tajuntaa laajentavan runon, toinen etu- ja toinen takaperin. Tämä nyt sinänsä ei edusta merkittävää kekseliäisyyttä, mutta varsinainen performanssi olikin kivien jättäminen lavan takusille. Vielä vuosien päästä äidinkielen lehtori Kaisa Lange vihjasi meille kivistä ja pyysi kantamaan pois. Emme sitä milloinkaan tehneet.

Vaan korkealla oli talkoohenki, asiallisin maustein!

Aivan kuten katukivien raahaaminen vanhoilla lastenrattailla, myös moni muu projekti toteutui virkeän ystäväpiirimme toimesta. Nuorukaisena toimin Helsingin Kaupungin palveluksessa puistoässänä. Kerran sain ajatuksen puhdistaa Koffinpuiston laiturin graffiteista. Esimieheni antoi siihen luvan. Kaupunki järjesti myös asiaankuuluvat materiaalit, haalarit ja muun. Tuumasta toimeen. Eräänä kesäyönä sitten kokoonnuimme lammen äärelle parinkymmenen maalarin voimin, yllämme sinioranssit haalarit, käsissämme maalisudit. Valtava ilotulitus syntyi kun yön hämärässä liekinheittimet ryhtyivät kärventämään vanhaa maalia pois uuden tieltä. Valot syttyivät ikkunoihin. Vaan korkealla oli talkoohenki, asiallisin maustein! Ihmeellisintä oli, että paikalla vieraillut poliisi ei keskeyttänyt työtämme vaan laituri valmistui aamuun mennessä.

Nuorelle Virtamiehelle tämä oli silkkaa hupia ja ajanvietettä. Myöhemmin kuitenkin olen huomannut, että verrattain usein löydän itseni tekemästä ihan samoja juttuja. Joskus ne liittyvät klovneriaan, joskus nukketeatteriin, mihin milloinkin. Kuten edesmennyt kivimestarini Kalev Nõmmela minusta aikoinaan totesi: ”Veli-Pekka, sa oled üks projektimees!”.

Kohtaaminen itselle merkittävän suuren vaikuttajan kanssa on minulle merkittävä asia. Näitä kohtaamisia ei ole paljon, mutta aina ne ovat jättäneet jälkeensä entistä suuremman kunnioituksen tunteen, palasen omakohtaisuutta. Kerron tässä muutamasta kohtaamisesta.

Kouluvuosina soittelin kitaraa Isolla-Roballa. Vanha kookas mies käveli usein ohitseni ja tervehdittyään soittajaa häipyi portaita ylös Roobertin Helmeen. Kerran hän sitten esittäytyi: olen Ilmari Pimiä. Olen tehnyt neljäsataa runoa ja niistä yli kuusisataa on sävelletty. Roobertin Helmessä tämä tulenkantaja kertoi käyvänsä aamupuurolla. Vaikka minulla ei ole henkilökohtaista kiinnekohtaa Pimiän runouteen, edusti tämä kohtaaminen suuresti kunnioittamani, nyttemmin kadonneen runoilijasukupolven ja oman itseni osumista yhteen.

Vähemmän auvoisaa kerrottavaa olisi yhteydestä toiseen tulenkantajaan, alakerran naapuriimme Arvi Kivimaahan, jonka kävelykeppi lienee lyhentynyt muutamalla millimetrillä johtuen alituisesta kattoon koputtelusta. Kivimaat näet eivät olleet erityisen mieltyneitä nuoren Virtamiehen pianonsoittoon. Mutta jääköön kertomatta.

Tämä tapahtuu aina: ihmiset antavat mulle kaikenlaista ja tahtovat sen sitten takaisin. – Bob Dylan

Maailmanlaajuisesti Pimiää tai Kivimaata maineikkaampi lienee Bob Dylan, joka kerran lahjoitti minulle kitaransa. Näin todella kävi. Tosin olin vahingossa lahjoittanut hänelle saman soittimen puolta minuuttia aikaisemmin. Katsokaas, oleskelin Hotel Inter Continentalin edustalla odotellen Helsingissä samana iltana konsertoivaa taiteilijaa saapuvaksi majapaikkaansa. Mies saapui jalkapatikassa, tiukkaa tiukemmat mustat nahkahousut jalassaan, yllään musta huppari, silmillään mustat lasit. Ojensin hänelle kitarani ja pyysin soittamaan jotain! Mä vaan rikkoisin ton soittimen, en mä osaa soittaa, hän vastaisi. Jatkoin, ota, ota! Hänpä otti ja viskasi soittimen ovella päivystävän taksin takapenkille. Kysyi olisiko sille koteloa. Ilmeisesti aisti hämmennykseni, koska antoi sen pian takaisin ja totesi – Tämä tapahtuu aina: ihmiset antavat mulle kaikenlaista ja tahtovat sen sitten takaisin.

Köpiksen Amager Biossa tapasin Jack Brucen konsertin jälkimainingeissa. Totesin hänen omistaneen yhden kappaleistaan edesmenneelle Cream-tuottaja Felix Pappalardille. Bruce kertoi kaipaavansa kovasti vanhaa kalakaveriaan ja valisti miehen kamalasta kohtalosta, kuinka vaimo oli tappanut tämän lyömällä viinipullolla päähän. En ollut kuullut tätä aiemmin ja tuntui jännältä kuulla se Jack Brucen suusta. – Muuan mies yleisöstä kertoi nähneensä West, Bruce & Laingin samalla lavalla 30 vuotta aiemmin. Silloin Jack oli työnnetty rullakolla takaisin lavalle soittamaan maailman viinanhajuisimmat encoret. Toisin oli nyt, bluesmies oli rauhallinen, tyyni, mutta soitto kuin pippuria.

Näillä kohtaamisilla ei tietenkään ole merkitystä muille kuin itselleni. Silti, kuten alussa mainitsin, kohtaamiset ovat jättäneet syvän jäljen tunnemaailmaani. Dylanilla ja Brucella on erityisasema sydämessäni. Mitä tulee tulenkantajiin, elämä tällä runouden taajuudella jatkuu Edvin Piira -harrastuksessani.

Olen viettämässä 25-vuotistaiteilijajuhlaani! Ensimmäisestä julkaisustani on kulunut juhlava neljännesvuosisata. Tällä juhlablogilla ihmiset lähipiiristäni kertovat siitä, mikä Virtamies on miehiään ja miten nykyhetkeen on päästy. Juttuja satelee 1.11.2015 alkaen aina kekriin 2016 saakka. Nauti lukemastasi!