Juhlavuoden blogi 2016

Kotiimme tupsahti hauska kaveri. Pieni Nökkönen, joka kömpii ruokakuppiin syödäkseen ja varoo visusti putoamasta maton reunalta kovalle lattialle. Sellainen musta pieni vesseli, aiheuttaa kovasti iloa ja riemua.

Muitakin kissoja on tielleni osunut. Lestadius, joka pissasi Kuusi ja Kataja -käsikirjoitukseni päälle, Pelmu, joka luuli olevansa talon emäntä ja kanniskeli suussaan Chifonet-liinaa ja Raparperi, joka muisti säännönmukaisesti uittaa käpyyn rakennetun joulutontun juomakupissaan, yhä uudestaan ja uudestaan.

Muitakin on ollut, mutta ylitse kaikkien muiden kohoaa Lapatossu – tuttavallisemmin Lapari, Lapanaapuri, Labandaja ym.

Lapatossu omasi monia vinkeitä taitoja, kuten kanniskella Kinder-munasta löytynyttä muoviveturia kenkääni ja noutaa koirien tapaan superlon-palloa. Mainittavin taito oli kuitenkin lähes inhimillinen ääntelehtiminen. Kyseinen mourunta antoi minulle suuren inspiraation luodessani Kekka-klovnihahmoa Tanskassa. Hahmo ei ollut kissa, mutta sillä oli Lapatossun ääni. Sillä äänellä jollottaessa tulee edelleenkin hyvä mieli!

Salonkipianistin sijaan lavan takusille ilmestyikin Laulava Lapari

Hauskin tilanne, jossa päästelin laulua Lapatossun lailla, oli musikaalisen klovniteatteri Pio & Kekan lapin-kiertue, jossa melkein koettiin tukala tilanne. Esiintymispaikalle ei oltu sopimuksesta huolimatta toimitettu pianoa. Esitys oli kuitenkin säestettävä. Salonkipianistin sijaan lavan takusille ilmestyikin Laulava Lapari – Kekka, aivan oikein! – joka säesti koko puolituntisen jollottavalla äänellään. Ja hyvin meni esitys.

Lapatossu sairastui sitten syöpään ja kuoli pois. Suru oli suuri. Mutta jäihän hänestä jälkeen tuo valloittava ääni ja kipsiin valettu muotokuva tassusta, jossa varpaat niin usein sojottivat eri ilmansuuntiin.

Lapatossun laulantaa voi muuten kuulla Delïla-cd:n raidalla The Ballad of Pio & Kekka.

Tässä perjantaina Huittisten Wanhassa Pappilassa vietettiin Virtamiehen joululauluiltaa. Itse asiassa laulut käsittelivät kokonaista vuodenkiertoa. Ohjelmisto koostui kaikenkarvaisista lauluistani, osa niistä aikoja sitten tehty. Ajatukseni palasivat Kämpiin, kellaribunkkeriin, johon majoittauduin parikymmentä vuotta sitten toteuttamaan kansallisromanttisia haaveitani.

On nimittäin niin, että vuokrasin tuolloin pienen kellarihuoneen, jonne tuotin flyygelin, vuoteen ja kaksi kirjoituspöytää; yhden nuottikirjoituksille ja toisen piirustuksille. Uppouduin touhuun, jonka tuloksena oli sivukaupalla kaunista musiikkia, melodista laulelmaa pianosäestykselle vanhojen runoilijamestareiden teksteihin sekä silkkaa pianomusiikkia. Siinä sivussa syntyi myös palanen anarkistista kuvataidetta. Paljon kului teetä, Jalostajan ”pizzaa” ja itsetehtyä punaviiniä, jonka etikkainen jälkimaku vieläkin polttelee sisuskaluja. Joskus Kämpissä kävi vieraita, mutta vain harvoin. Pääosan ajasta vietin yksin laulujeni ja kuvieni parissa. Vaikka tuotantoni paisui kyseisen puolen vuoden aikana valtavassa määrin, sen vaikutus ympäristöön oli vähäinen. Moni lauluista muhii pöytälaatikossa odotellen parempaa aikaa.

Mutta aivan kuin tohtori Jekyllin ja herra Hyden tapauksessa, myös silloisen Virtamiehen elämässä oli kaksi puolta. Työpäivän päätyttyä pääkaupungin yön koko kirjavuus räjähti silmien eteen, päivän sävelet nousivat huulille yhä uudelleen ja uudelleen, uudet ideat alkoivat kuplia aivoissa ja usein yö päättyi toiseen työpäivään. Näennäisen rauhalliset, joskin paikoitellen hyvin intensiiviset laulut näkivät syntynsä kaksinaisissa olosuhteissa. Olen varsin onnellinen että nuo päivät ovat mennyttä aikaa. Sanonta ”en päivääkään vaihtaisi pois” ei päde kohdallani.

Lähetin valikoiman laulujani tutkittavaksi Jorma Hynniselle. Hän vastasi keskimittaisella kritiikillä. Kehuja laulettavuudesta. Tämä lisäsi tekijän itsevarmuutta. Myöhemmin omistin Jörö-Jukka -laulusarjani tälle Laulun Mestarille, joka puhui vilkaisevansa sikermää eläkkeelle päästyään. Aika näyttää.

minun on mahdollista ja suorastaan järkevää ammentaa menneisyydestä

Huittisten laulutuokio avasi silmäni siihen tosiasiaan, että minun on mahdollista ja suorastaan järkevää ammentaa menneisyydestä, mutta suunnattava katseeni tiukasti eteenpäin. Jälkitunnelma oli mainio, lystikäs ja myös nostalginen. Kämpin etikkaisen punaviinin katkuinen sävelseppä avasi arkkunsa, soittorasiansa ja pani tuulemaan. Se oli varmasti oikein tehty. Nyt nämä laulut saavat elää turvallista elämää, vailla holtittomuutta, epävakaisuutta ja levottomuutta, joka Kämpin aikaa leimasi. Nuo laulut ovat sen ansainneet. Aion esittää niitä monessa eri yhteydessä tulevan vuoden aikana. Tulkaa kuulemaan Topeliusta, Runebergia, Kiveä, Piiraa ja tietenkin Edgar Allan Poeta Virtamiehen sävelin!