Ystäväni ja kylänmieheni Samuli Vapaasalo, armoitettu valokuvaaja ja kansallisromantikko Punavuorenkadulta, herätti minussa palasen vanhaa Pekkaa antaessaan palautetta eräästä uudestaan julkisuuteen singahtaneesta muotokuvasta. Kirjoitan aiheesta pari sanaa.
Samuli muisteli aivan oikein, että 1980-luvun lopun sliipatussa citytodellisuudessa ei juuri rupisuudelle löytynyt sijaa. Silti aloittelevan folk-muusikko Pekka Bäckmanin promokuvia näppäillessämme ensisijainen tavoitteemme oli juurikin tallentaa kupruja ja risuja. Ne muutamat kuvat, jotka näistä sessioista jäljelle jäivät, muistuttavat tästä lähestymistavasta.
Willa Ma Fellan, ensimmäisen älppärini, kansikuva laukaistiin kertakäyttö-panoraamakameralla, kohteenaan Pekka, Robi-koira ja Koffinpuisto. Lopullinen kuva oli pieni ja suttuinen, ja siitäkin leikattiin suuri osa pois. Jäljelle jäi tulitikkuaskin kokoinen kuva-aihe, joka suurennettiin megalomaanisesti levynkannen kokoon. Lisää suttua ja huttua, otsikot ja hulppeat korukuviot laati levynkanteen laulaja itse, armeijan harmaissa. Kokonaisuus on verrattoman suttuinen!
Vähemmän suttuinen, mutta joltisenkin rapea ja ruttuinen, mustuneine puineen, on reilua vuotta vanhempi otos, jossa Koffin viittamies poseeraa kitaroineen. (Kerran raitiovaunussa kuulin kahden tytön käyttävän tätä ilmaisua Koffarissa hiippailevasta ukosta puhuessaan. Pekka Bäckman vai joku muu, mene ja tiedä.) Arpinen ja samea, joskin voimakkaasti kontrastinen muotokuva saa 19-vuotiaan nuorenmiehen muistuttamaan kuivunutta ukkoa haudan partaalla. Kitara on kantajansa ensimmäinen Daion, se, jonka Bob Dylan viskasi taksinsa takapenkille vuotta aiemmin. (Toisaalla tässä blogissa kerrotaan tämä tarina koko laajuudessaan). Kitara sittemmin ryöstettiin hävyttömästi, soittajan ottaessa nokosia puun juurella suuren auringonpimennyksen päivänä v. 199–. Vohkitun soittimen tilalle ilmaantui pian Daion kakkonen, joka on edelleen käytössä.
Kolmas osuva PR-kuva on laukaistu Pietarinkadulla julistetta varten. Hieno ajankuva, kauttaaltaan sininen. Vaan muuan kuva on surkeasti kateissa! Kyseessä on ikkunakaihdinten varjostama, alaviistosta ammuttu kuva Pekka Bäckmanista, sekin vuodelta 1988. Kuvan otti jälleen kerran Samuli, ja sen tarkoituksena oli päätyä Willa Ma Fellan kanneksi. En kuitenkaan innostunut ajatuksesta, ehkä siitä juuri puuttui se rosoisuus. Kuva oli silkkaa bossanovaa, ja sille voisi nyttemmin olla käyttöä. Jos kuva löytyy, se varmasti valjastetaan oikeaan käyttöön!
Edelfelt-filtteri
Kuulumme Samulin kanssa samaan kerhoon. Siellä maailmaa katsellaan suodattimen lävitse. Tällainen suodatin voi parantaa maailman katselijan silmissä.
Verrattomin kaikista suodattimista on Edelfelt-filtteri, joka silmälaseille asetettaessa oivallisesti pyyhkii kuvasta pois kaiken asiaankuulumattoman. Kerran Tähtitorninmäeltä Etelärantaan päin katsoessani filtteri suodatti pois kaikki automobiilit ja Enson pääkonttorin. Jäljelle jäänyttä maisemaa oli ihana katsella.
1980-luvun loppu oli itselleni – ja uskallan väittää, että paljolti myös mainitulle kanssamatkustajalleni – Edelfelt-filtterin aikaa. Minne tahansa kuljimme, onnistuimme tavoittamaan samat näkymät, joita tiesimme suurmiestemme äimistelleen. Pois turhuus ja kama näköä pilaamasta!
***
Eriskummallinen on muuten se ristiriita, että musiikki, jota tuolloin suolsin, ammensi osan intohimostaan supisuomalaisesta kansallisromantiikasta. Tietenkin lauluista oli kuultavissa kaikuja angloamerikkalaisista esikuvista, mutta silti soitto kajahtelee ”Honkain keskellä”, ei siis yksinomaan piilipuiden. Näin sen itse koen, tehköön kuulija omat johtopäätöksensä. Kuvataiteellisissa harrasteissa vaikutus on toki selkeämmin havaittavissa. Samaa neojugendia veivaan yhä edelleen mankelista sisään ja ulos.
Tämän päätteeksi sopisi huristella Linuddin kahvilaan, pamauttaa ovet pieliään myöten auki ja kajahuttaa: ”Onkos oltta tarjolla!” Sitä en kuitenkaan nyt tee, vaan painan ”julkaise”-painiketta ja vähän häpeän. Ajat muuttuvat, onneksi muistot jää.
Jos sinulla, Samuli Vapaasalo, on jotain lisättävää, pane postia tulemaan!