Tutustuin runoilija Edvin Piiraan syksyllä 1987, kolmisenkymmentä vuotta sitten. Piira suhtautui intohimoisesti Kaarlo Sarkiaan ja vaikutti itsekin kuin kävelevältä runolta. Se, että runoudessa asuu musiikki, johtoajatukseni, suorastaan huokui Edvin Piirasta. Ei ihme, että valikoima hänen esikoiskokoelmansa ”Oodi Vuodenajalle” (1988) runoja päätyi työpöydälleni muutamia vuosia myöhemmin. Nämä runot ja niistä tehdyt laulut olivat alkusoittoa nyt puheena olevalle teokselle, ja niitä kuullaan oopperaesityksen jälkeen Tyrvään Pappilan salissa. Kokoelmalta ”Luoteen kullasta koillisen kultaan” (1993) löytyy runo, ”Kaipaus”, josta muotoutui oopperassa epätoivoisesti laulua nikkaroivan Toivon unien täyttymys.
Piira käsittelee vuodenaikojen vaihtumista, ”keskeisarkea” ja romanttisia aiheita, kuten merta ja luontoa, mitä omaperäisimmällä tavalla. Runot ovat pieniä, mutta niiden jokainen sana on punnittu. Oli suuri kunnia saada toimittaa Piiran kootut runot, ”Runoja laduilta ja poluilta” (2016, 290 s.). Kokoelmaa on saatavana rajoitetusti Kuusen ja Katajan esitysten yhteydessä.
Esittelin eilen hyvälle ystävälleni Korkeavuorenkadun Maxill-kahvilan, jossa muistan viettäneeni kai satoja tunteja vihkojeni kanssa, tuunaillen näitä mainittuja sävelsikermiä. Emme kuitenkaan menneet merta edemmäs kalaan, parin korttelin päästä olisi löytynyt kahvila Mokka-pannu (tai sen mahdolliset jäänteet), jossa taas kuvittelen Piiran pistäytyneen tähän loppuun siteerattavan runon syntyhetkinä.
”Kylmä ajaa
jonnekin sisälle.
Löysin taskustani jäänsärkijävitosen.
Lähdin kahvilan nurkkapöydälle
kirjoittamaan runoa.
Ei se vaan niin helppoa ollut.”
Näitä kirjoitelmia seuraa talven mittaan. Pyrin esittelemään teille Kuusen ja Katajan vaikuttimet ja tekijät yksi kerrallaan, jotta kukaan ei olisi kylmänä kun H-hetkeä vietetään 19.1.2018.