Kuusi ja Kataja

Kuusi ja Kataja – palanen kansallista romantiikkaa

Virtamies Kuusi ja Kataja , , , ,

Minua on aina kiehtonut muuan ajatus, joka liittyy kansallisiin sankareihimme reilun sadan vuoden takaa, taiteilijaryhmään, johin kuuluivat Gallén, Sibelius, Kajanus, Merikanto ja muutama muu. Miesjoukon syvin olemus kuvataan Gallénin maineikkaassa taulussa Symposion (rinnakkainen teos Probleemi samasta aiheesta). Näistä taiteilijoista moni oli varsinainen renessanssi-ihminen, kuin kala vedessä eri ilmaisumuotojen piirissä. Joko suoranaisena tekijänä, tai sitten taiteilijana, joka ammensi naapurilajista omaan taiteeseensa, kuten Sibelius ammensi kuvanveistosta. Tyrvään oma Akseli oli tällä tantereella etujoukoissa.

Ajatukset palaavat ravintola Kämpin hämyisään kabinettiin, jossa mainitsemani jättiläiset viettivät iltojaan 1890-luvun ihanassa Suomessa. Ajatukseni liittyy kuvitteelliseen tapahtumasarjaan, jossa jokin näistä renessanssimestareista olisi rohjennut jälleen kerran ylittää rajat, mutta olisikin törmännyt hämmentävään voimattomuuteen. Näin olisi voinut käydä, jos Sibelius olisi tarttunut siveltimeen tai Gallén nuottipaperiin. Jospa kaikki ei olisikaan mennyt käsikirjoituksen mukaan?

Keskusteluni Ullanlinnassa vaikuttaneen moniottelija Vesa Pallasvesan kanssa liittyivät tähän jännittävään, humoristiseenkin tilanteeseen. Lopputulos olisi voinut antaa lohdun meille kuolevaisille: eivät hekään sentään kaikkeen pystyneet! No, me tiedämme, että kaiken todennäköisyyden mukaan Gallén olisi onnistunut myös tällaisessa yrityksessä, hän ei vaan tullut siihen ryhtyneeksi. Vesalle erityiskiitos mielenkiintoisista keskusteluista Sambarissa ja Maxillissa. Osittain näistä ajatuksista syntyi Kuusi ja Kataja, kuvaus Toivon epätoivoisesta kamppailusta tavoittaa jotain, mihin omat rahkeet eivät riitä.

 

Runoilija Kuusen ja Katajan takana

Virtamies Kuusi ja Kataja

Tutustuin runoilija Edvin Piiraan syksyllä 1987, kolmisenkymmentä vuotta sitten. Piira suhtautui intohimoisesti Kaarlo Sarkiaan ja vaikutti itsekin kuin kävelevältä runolta. Se, että runoudessa asuu musiikki, johtoajatukseni, suorastaan huokui Edvin Piirasta. Ei ihme, että valikoima hänen esikoiskokoelmansa ”Oodi Vuodenajalle” (1988) runoja päätyi työpöydälleni muutamia vuosia myöhemmin. Nämä runot ja niistä tehdyt laulut olivat alkusoittoa nyt puheena olevalle teokselle, ja niitä kuullaan oopperaesityksen jälkeen Tyrvään Pappilan salissa. Kokoelmalta ”Luoteen kullasta koillisen kultaan” (1993) löytyy runo, ”Kaipaus”, josta muotoutui oopperassa epätoivoisesti laulua nikkaroivan Toivon unien täyttymys.

Piira käsittelee vuodenaikojen vaihtumista, ”keskeisarkea” ja romanttisia aiheita, kuten merta ja luontoa, mitä omaperäisimmällä tavalla. Runot ovat pieniä, mutta niiden jokainen sana on punnittu. Oli suuri kunnia saada toimittaa Piiran kootut runot, ”Runoja laduilta ja poluilta” (2016, 290 s.). Kokoelmaa on saatavana rajoitetusti Kuusen ja Katajan esitysten yhteydessä.

Esittelin eilen hyvälle ystävälleni Korkeavuorenkadun Maxill-kahvilan, jossa muistan viettäneeni kai satoja tunteja vihkojeni kanssa, tuunaillen näitä mainittuja sävelsikermiä. Emme kuitenkaan menneet merta edemmäs kalaan, parin korttelin päästä olisi löytynyt kahvila Mokka-pannu (tai sen mahdolliset jäänteet), jossa taas kuvittelen Piiran pistäytyneen tähän loppuun siteerattavan runon syntyhetkinä.

 

”Kylmä ajaa

jonnekin sisälle.

Löysin taskustani jäänsärkijävitosen.

Lähdin kahvilan nurkkapöydälle

kirjoittamaan runoa.

Ei se vaan niin helppoa ollut.”

 

Näitä kirjoitelmia seuraa talven mittaan. Pyrin esittelemään teille Kuusen ja Katajan vaikuttimet ja tekijät yksi kerrallaan, jotta kukaan ei olisi kylmänä kun H-hetkeä vietetään 19.1.2018.