Kuusi ja Kataja

Kymmenkunta vuotta sitten minuun otti yhteyttä ennakkoluuloton barytoni Pekka Haahti, joka ilmoittautui toteuttamaan pienoisoopperan säveltämästäni Jörö-Jukka -laulusarjasta. Tuotanto toteutui Helsingissä vuonna 2004, Ville Saukkosen ohjaamana ja Seppo Tarhion pianolla säestämänä. Esitys oli hulvaton, lavalla nähtiin yhdentoista runoelman hahmot metamorfoosien ilotulituksena. Pekka oli mies paikallaan! Hän on juuri oikea mies tulkitsemaan Toivon monijakoista, raskaasti juttelevaa sydämenraastajaa.

Myöhemmin kunnostautui mm. esittämällä kevyesti dramatisoidun esityksen säveltämästäni Vänrikki Stool -laulelmasta Sandels. Tähän alle koostan tiedot Pekan uraputkesta sekä Turun Sanomien paljonpuhuvan arvion kuvailemastani Jörö-Jukka -pienoisoopperasta vuodelta 2004.

Pekka Haahti on helsinkiläinen laulaja, sellisti ja sellonsoiton opettaja. Hän hoitaa sellonsoiton opettajan virkaa Porvoon seudun musiikkiopistossa ja toimii aktiivisesti myös freelancer laulajana ja sellistinä. Laulun A-tutkinnon hän on suorittanut vuonna 2011 Tampereen ammattikorkeakoulussa Petteri Salomaan oppilaana ja sellon A-tutkinnon 1993 Turun konservatoriossa Timo Hanhisen johdolla. Laulua hän on opiskellut lisäksi mm. Jaakko Ryhäsen oppilaana sekä Tom Krausen mestarikursseilla. Laulun saralla Haahti on esiintynyt niin konserttilaulajana, oratoriosolistina kuin näyttämörooleissakin lähes kolmessakymmenessä eri musiikkiteatteri-, musikaali-, operetti- sekä oopperaproduktiossa. Haahden kantaesittämiin näyttämöteoksiin lukeutuvat Veli-Pekka Bäckmanin, Markus Fageruddin, Jukka Linkolan, Seppo Pohjolan ja Veli-Matti Puumalan säveltämät oopperat. Veli-Pekka Bäckmanin oopperaksi muokattu laulusarja Jörö-Jukka sai kantaesityksensä vuonna 2004 yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, pianotaiteilija Seppo Tarhion kanssa.

Turun Sanomat, Jonny Holmén, 2004:

Joppe Jokamies ja Jörö-Jukka ovat miniatyyrikoon oopperoita

Veli-Pekka Bäckmanin laulusarjaa klassisiin Jörö-Jukka -lastenkertomuksiin ei ole syytä pitää oopperana ensinkään, vaikka tietynlainen umpeutuva kokonaisuus syntyykin niin musiikin kuin varsinsinkin Ville Saukkosen ohjaamana ja visualisoimana.

Jörö-Jukka on Saukkosen visiossa muokattu sekopäisen professori Peter von Struwwelin (kirjailija Heinrich Hoffmannin saksankielinen nimi Jörö-Jukalle ) pedagogiseksi ja havainnolliseksi esitelmäsarjaksi lasten tottelemattomuudesta ja ajattelemattomuudesta.

Struwwel on monista yhteyksistä tuttu, karrikoitu hullu professori, jonka harhainen mieli vaeltelee päähänpinttymien ja perversioiden hetteiköissä. Idea on mojova, sillä milläpä muullakaan mielellä nykyihminen voisi lähestyä Jörö-Jukan karmaisevia, mutta hilpeitä nostalgisia tuntoja herättäviä moraliteetteja.

Pekka Haahti oli mies paikallaan höynähtäneen professorin roolissa. Erityisen ansiokasta visuaalisessa toteutuksessa oli rekvisiitan oivaltava käyttö. Esimerkiksi tarinassa mustista pojista poikia kuvattiin mustilla kumisaappailla ja sateenvarjoineen myrskytuuleen kadonneen Roopen avatulla sateenvarjolla kuvattiin seuraavassa osassa Soppa-Kasperin pulleaa vatsaa.

Veikko Pihjalamäen loruileva suomennos on nokkela ja se osuu hyvin yksiin Bäckmanin poljennollisten lastenlaulurenkutusten kanssa – tämä silti kaikella kunnioituksella, sillä musiikillis-tekstillisenä kokonaisuutena hiukan brechtiläisen musiikkiteatterin suuntaan viittaava laulusarja on sangen onnistunut.

V-P.

Lempilapseni, kamariooppera Kuusi ja Kataja on kokenut vaiherikkaan matkan oman pääni sisältä erilaisten piirustuspöytien ja nuottitelineiden kautta eläinlääkärin vastaanotolle.

Joskus vuoden 1992 vaiheilla päätin keskeyttää latinanopinnot ja keskittyä oleelliseen, ryhtyä säveltäjäksi. Tähän minua rohkaisi opettajani Paavo Castrén, valistamalla, että rönsyilevä ilmaisuni sopii tenttivastauksia paremmin musiikin tekoon. Vietin paljon aikaa kirjastossa tutkien partituureja, jotka saattaisivat avata väylän valtavaan itseilmaisuun. Näitä olivat ainakin Jean Sibeliuksen ”Valse Triste”, Edvard Griegin ”a-molli-pianokonsertto” ja Einojuhani Rautavaaran ”Kaivos” (josta en tajunnut mitään). Yhtä kaikki, opin jotain ja ryhdyin suuren oopperan luomiseen. Oopperasta tuli suunniteltua vaatimattomampi, mutta totta vie tein sitä hampaat irvessä! Rinnalla suunnittelin tekeväni toisen suuren oopperan (posketonta!), josta sukeutui myöhemmin maailman ensimmäinen latinankielinen musikaali ”Valburga”. Kaikki, minkä parissa nykyään aherran, juontaa juurensa kauas vuosikymmenten taakse.

Kuusi ja Kataja syntyi ensi vaiheessaan tukevaksi kamariorkesteripartituuriksi, joka oli epäilemättä kotikutoinen, mutta ajatuksella tehty. Teos harjoiteltiin ja peräti äänitettiin. Viisitoistapäinen joukkio ennakkoluulottomia muusikoita nauhoitti teoksen Lähetyskirkossa keväällä 1994 ja se piti toteuttaman elävänä Aleksanterinteatterissa seuraavana vuonna. Jos oikea ohjaaja olisi osunut kohdalle, suunnitelma olisi saattanut toteutuakin. Mutta toisin kävi, tuotanto jäi kesken.

Seuraavana vuonna kompressoin teoksen pianosäestykselle, harjoittelin kokonaisuuden veljeni Markuksen, ystäväni Satu Erosen ja pianisti Matti Holin kanssa melkein esityskuntoon. Vieläkään teos ei päätynyt näyttämölle, mutta siitä sentään muovautui uljas sarjakuvaooppera, Esa Santosen äänittämällä cd-kiekolla kruusattu sarjakuvaeepos. Piirsin kuvat keväällä 1995 ja julkaisin pienen painoksen käsin askarreltua sarjakuvaoopperaa.

Teos jäi sitten lepotilaan. Kun joitakin aikoja myöhemmin törmäsin Terhiin, teos aktivoitui hetkeksi ja jäi kytemään kummankin alitajuntaan. Sitten elämä ruuhkautui ja Kuusi ja Kataja painui unholaan.

Aika-ajoin puheissa on kuitenkin ollut hengen puhaltaminen tähän sinänsä puhuttelevaan teokseen. Paljolti Terhin ansiota on se, että Kuusi ja Kataja ajautui nykyiseen tilaansa. Hän on yksi harvoista ihmisistä jotka ovat todella ymmärtäneet sen nimenomaisen mielen palon, jota teos käsittelee. On enemmän kuin sopivaa, että hän häärää apulaisohjaajana ja valosuunnittelijana tässä uusimmassa vedoksessa, Kuusen ja Katajan näyttämöllisessä ensi-illassa. Viimeistelty teos jousikvartetteineen ja taitavine solisteineen löytää lopullisen muotonsa osaavissa käsissä.

Tähän loppuun haluan siteerata tekstikilpeä, jonka Terhi raapusti matkaevääksi sarjakuvaoopperan alkulehdelle. Siinä on itselleni jotain perin tuttua:

”On olemassa ihmisiä, joiden elämäntuska on hyvin suuri. Heidän järkensä, heidän lapsena oppimansa Oikea, on heidän tukenaan ja antaa heille kunnianhimon. He tietävät, että jossain odottaa täydellinen Kauneus, Serafi, Onnen Sininen Lintu. Sitä he yrittävät saavuttaa, vaikka se on rakennettu heidän sisäänsä; elämäntuska – muille nautinnoksi.”

Niin, Terhi on siis eläinlääkäri, ellei heti selvinnyt.